HELGA. Ei ole mikään taito olla tyyni, kun minulla vain on joku, johon voin luottaa. Kun minun ei vain tarvitsisi tuntea olevani kuin ahdistettu eläin. Kun eivät vain joka päivä uhkaisi karkoittaa minua erämaahan. — Voi, jos sinä vain aavistaisit miten vaikealta minusta on tuntunut? — —
GUDMUND. Minä ymmärrän kaikki, Helga. Mutta vielä minun piti yhdestä asiasta puhua sinulle! Katsoppas, minun äitini on hyvin ankara. Hän oli aikoinaan kova työihminen, ja hän voi nyt panna liian raskaita taakkoja.
HELGA. Paljon hän saisikin vaatia, ennenkuin voisi panna liian raskaita kuormia minulle, hän, joka on ainoa, joka on tahtonut ottaa minut luokseen. — — (Hän pysähtyy ja kuuntelee.) Odota! Mennään syrjään!
(Janne ja Niilo tulevat peremmältä. Astuvat alakuloisina pihan poikki tupaa kohti.)
STIINA (heidän avatessaan oven). Tuletteko te yksin?
NIILO. Me emme nähneet häntä metsässä emmekä Suursuolla.
(He menevät sisään ja sulkevat oven.)
GUDMUND. He ovat olleet etsimässä sinua metsästä, Helga. Sinun täytyy mennä sisään heidän luokseen! Nyt minä menen.
HELGA. Voi! Nyt tulee vaikein.
GUDMUND. Mutta eihän se nyt ole niin vaikeaa kuin äsken?