HELGA (katsoo pitkään häneen. Tämän jälkeen ovat he molemmat vähemmin jäykkiä ja puhelevat iloisesti ja tuttavallisesti, sinuttelevat, jota he eivät tehneet alussa. Erland herää välillä unesta, katsahtaa heihin ja sulkee uudelleen silmänsä; samoin tekee Inga-emäntä, mutta nuoret eivät sitä huomaa). Minun täytyy kertoa sinulle, että minusta tuntui ensi viikkoina tukalalta täällä Närlundassa. Mutta sitä sinä et saa sanoa äidillesi, Gudmund.
GUDMUND. Jos sinä tahdot että minä vaikenen, niin minä vaikenen.
HELGA. Ajattele, että minä ikävöin niin hirveästi, että melkein luulin etten voisi jäädä!
GUDMUND. Ja minä luulin sinun olevan iloisen kun sait olla täällä!
HELGA. Minä en todellakaan voinut sille mitään. Oli jotakin, joka imi ja veti minua metsää kohti. Tuntui yhtä onnettomalta kuin metsälinnusta, joka on häkkiin suljettu.
GUDMUND (hymyilee hänelle ja puhuu kuin lapselle). Oliko täällä joku paha sinulle?
HELGA (torjuen). Oi, ei toki! Mutta vaikealta tuntui kuitenkin. Minä en nukkunut ainoatakaan yötä. Heti kun iltasella painausin vuoteeseeni aloin itkeä ja itkin aamuun asti. Päivin, kun liikuin täällä teidän keskellänne, voin olla itkemättä, mutta heti kun jäin yksin, herahtivat kyyneleet silmiini.
GUDMUND. Sinä taidat olla herkkä itkemään, sinä.
HELGA. Ei minusta tunnu mikään maailmassa niin helpolta kuin ikävöiminen. Ei mikään ollut kaunista eikä mikään hauskaa, enkä minä voinut pitää ainoastakaan ihmisestä. Te kuljitte täällä minulle yhtä vieraina kuin ensi päivänä teidät nähtyäni.
GUDMUND. Oletpa sinä sentään omituinen, sinä Helga. Äsken sinä sanoit tahtovasi jäädä tänne.