HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua muuttamaan.
HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun laistasi ihmistä.
HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat! Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen täällä puhumassa?
JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!
HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet taas!
HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.
(Katoaa.)
GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut nähdessäni!
HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.
GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.) Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän. Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.