Kyllä se oli totta.
Silloin hän laski päänsä donna Elisan olalle ja nyyhkytti, ja sitten hän kiitti häntä ja sanoi, ettei hän voisi elää, ellei saisi hänen anteeksiantoaan. Ei hän ketään vastaan ollut niin rikkonut kuin donna Elisaa. Voiko hän antaa anteeksi?
"Kyllä, kyllä", sanoi donna Elisa kerran toisensa perästä eikä voinut ymmärtää muuta kuin että toinen houri kuumeesta ja kauhusta.
"Minä tahtoisin sanoa sinulle jotain", sanoi donna Mikaela. "Minä tiedän sen, mutta sinä et tiedä. Sinä et anna minulle anteeksi, jos saat sen tietää."
"Annan varmasti sinulle anteeksi", sanoi donna Elisa.
He puhelivat näin kauan ymmärtämättä toisiaan, mutta vanhalle donna Elisalle teki hyvää, että hänellä tänä yönä oli joku, jota hän sai peitellä ja lohduttaa ja jolle sai antaa vahvistavia yrttejä ja lääkkeitä. Hänelle teki hyvää, että vielä löytyi joku, joka laski päänsä hänen olalleen ja itki suruissaan.
* * * * *
Donna Mikaela, joka lähes kolme vuotta oli rakastanut Gaetanoa ajattelemattakaan, että he koskaan olisivat toistensa omia, oli tottunut kummaan rakkauteen. Hänelle riitti, kun hän tiesi, että Gaetano rakasti häntä. Kun hän ajatteli tätä, hiipi häneen suloinen turvallisuuden ja onnen tunne. "Mitäpä siitä, mitäpä siitä", sanoi hän, kun kohtasi vastoinkäymisen. "Gaetano rakastaa minua." Gaetano oli aina hänen vierellään, rohkaisi häntä ja lohdutti häntä. Hän oli mukana kaikissa donna Mikaelan ajatuksissa ja askareissa. Hän oli hänelle itse elämän henki.
Heti kun donna Mikaela oli ennättänyt hankkia Gaetanon osoitteen, kirjoitti hän hänelle. Siinä hän tunnusti uskoneensa varmasti, että Gaetano kävi kohti onnettomuutta. Mutta hän oli niin pahoin peljännyt sitä, mitä tämä tulisi saamaan aikaan elämässä, ettei ollut uskaltanut pelastaa häntä.
Hän kirjoitti myöskin, kuinka hän inhosi Gaetanon oppeja. Hän ei lainkaan teeskennellyt. Hän sanoi, että vaikka Gaetano olisikin vapaana, ei hän kuitenkaan voisi tulla hänen omakseen.