Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi? Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.
Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin
Diamanten historia!
Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.
Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.
Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki
talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin
Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.
Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi. Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo Geracin.
Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.
Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.
Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi. Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?
Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.
Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä. Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei, siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin se oli.
Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä. Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään munkkituumat.