Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen luokseen. — "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei anna sitä. — "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. — — "Saapa nähdä, saapa nähdä", sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä, niin että verta vuotaa.
Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän koiranne on terve?" sanoo hän.
"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." — "Entä tuo, joka juoksi pihalla?" — "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte", sanoo donna Silvia.
Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.
* * * * *
Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.
Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen sitä käsissään.
Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu huoneen pimeimmässä nurkassa.
Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.
Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa. "Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna Mikaela, aioin vain herättää teidät."