Kun hän nyt näki Gaetanon, oli tämä hänestä niin kaunis, että hän tunsi oikein iloa. Hän oli silloin niin täynnä levottomuutta kuin vainottu eläin, muttei mikään suru maailmassa voinut estää häntä tuntemasta iloa, niinpian kuin hän näki jotain kaunista.
Hän kysyi itseltään, missä oli nähnyt Gaetanon ennen, ja muisti nähneensä hänen kasvonsa isänsä ihanassa taulukokoelmassa Catanian palatsissa. Siinä hän ei ollut työpuserossaan, vaan hänellä oli ollut musta felbhattu ja siinä pitkä, liehuva valkoinen sulka, ja leveä pitsikaulus samettinutulla. Ja hänet oli maalannut suuri mestari van Dyck.
Donna Mikaela pyysi Gaetanolta vahakynttilää, ja tämä alkoi etsiä sellaista. Ja nyt tapahtui se kumma, että Gaetano, joka joka päivä näki tämän pikku puodin, tuntui olevan siinä aivan vieras. Hän etsi vahakynttilää rukousnauhalaatikoista ja pienistä medaljongikoteloista. Hän ei löytänyt sitä ja hän kävi niin kärsimättömäksi, että kaasi kumoon laatikoita ja särki koteloita. Syntyi kauhea hävitys ja kaikki meni epäjärjestykseen. Ja se oikein surettaisi donna Elisaa, kun hän tulisi kotiin.
Mutta donna Mikaelasta oli hauska nähdä, kuinka Gaetano pudisteli otsaltaan tuuheata tukkaansa ja kuinka hänen kullanväriset silmänsä loistivat kuin keltainen viini auringonsäteitten virratessa sen läpi. Hän tunsi lohdutusta nähdessään jonkun, joka oli niin kaunis.
Silloin donna Mikaela pyysi anteeksi niiltä jaloilta herroilta, jotka suuri mestari van Dyck oli maalannut. Sillä hän oli monasti sanonut heille: "Oi signor, te olette kyllä ollut kaunis, mutta noin tumma ja noin kalpea ja noin surumielinen ette ole voinut olla. Eikä teillä ole ollut tuollaisia tulisilmiä. Vaan tämän on mestari, joka teidät on maalannut, pannut kasvoillenne." Mutta kun donna Mikaela näki Gaetanon, huomasi hän, että kaikki se saattoi löytyä ihmiskasvoissa, ja ettei mestarin ollut tarvinnut lisätä mitään. Sen vuoksi hän pyysi anteeksi niiltä vanhoilta jaloilta herroilta.
Sillä välin Gaetano oli löytänyt pitkät kynttilälaatikot, jotka olivat tiskin alla samassa paikassa kuin aina ennenkin. Ja hän antoi donna Mikaelalle kynttilän, muttei tiennyt, mitä se maksoi, vaan sanoi, että sen voisi myöhemmin maksaa. Kun donna Mikaela pyysi jotain, mihin kääriä kynttilän, sai hän Gaetanon sellaiseen tuskaan, että hänen täytyi ryhtyä auttamaan.
Surren hän ajatteli, että tuollainen mies aikoi lähteä Argentiinaan.
Gaetano jätti donna Mikaelan tehtäväksi kääriä kynttilän paperiin ja asettui sillä aikaa tarkastelemaan häntä. Donna Mikaela olisi toivonut voivansa pyytää, ettei Gaetano katselisi häntä nyt, kun hänen kasvonsa kuvastivat vain toivottomuutta ja kurjuutta.
Gaetano oli katsellut donna Mikaelan piirteitä vain hetkisen, kun hän hypähti pienelle tikapuulle, otti korkeimmalta hyllyltä kuvan ja toi sen donna Mikaelalle. Se oli kullattu ja maalattu puuenkeli, pieni San Michele taistelussa paholaisen kanssa. Hän kieritteli sen esiin paperin ja pumpulin seasta.
Hän ojensi sen donna Mikaelalle ja pyysi häntä ottamaan sen vastaan. Hän tahtoi lahjoittaa sen donna Mikaelalle, sanoi hän, sillä se oli paras, mitä hän koskaan oli leikannut. Hän oli niin varma, että sillä oli suurempi voima kuin hänen muilla kuvillaan, että hän oli asettanut sen syrjään ylimmälle hyllylle, jottei kuka tahansa saisi nähdä sitä ja ostaa. Hän oli kieltänyt donna Elisaa myymästä sitä kellekään muulle kuin sille, jolla oli suuri suru. Ja nyt pitäisi donna Mikaelan ottaa se.