"Mutta poislähtiessäni minä ajattelin itsekseni: Kyllä siitä tulee hyvä sentään tuostakin; kaikkihan Ingmareille hyvin käy. Vanhempia minä en ihmetellyt; jos minulla olisi ollut tytär, jota Ingmar Ingmarinpoika olisi kosinut, en minä olisi suonut itselleni lepoa, ennen kuin hän olisi myöntynyt."
Ingmar makasi valveillaan ja kuunteli. "Tuon tekee äiti tahallaan", hän ajatteli. "Hän on alkanut kummastella minun huomista kaupunkimatkaani. Äiti luulee minun menevän noutamaan kotiin Briittaa eikä tiedä, että minä olen sellainen raukka etten voi."
"Kun sitten toisen kerran näin Briitan", eukko jatkoi, "oli hän jo muuttanut tänne Ingmarilaan. En voinut paikalla kysyä häneltä, mitenkä hän viihtyi, sillä tupa oli väkeä täynnä, mutta kun lähdin pois ja olin kulkenut hakapolkua kappaleen matkaa, tuli hän jäljessäni. — 'Kaisa', hän sanoi, 'oletko käynyt nyt hiljan Bergskogissa?' — 'Olin siellä toissapäivänä', minä sanoin. 'Herran tähden, toissapäivänäkö olit siellä, ja minusta kun tuntuu, että minä olen ollut jo vuosikausia kotoa poissa!' — Siihen ei ollut helppo mitään vastata. Briitta ei näyttänyt voivan sietää mitään, hän oli valmis purskahtamaan itkuun, sanoipa hänelle mitä tahansa. — 'Voithan joskus käydä katsomassa', minä sanoin. — 'Ei, en minä taida käydä siellä enää milloinkaan.' — 'No, ka miks'et, käy vain', sanoin minä siihen, 'siellä on kaunista tähän aikaan, koko metsä on marjoja täynnä, ahot aivan punaisinaan puoloja.' — 'Kaisa kulta, mitä sanot', hän huudahti, ja hänen silmänsä suurenivat, 'ovatko puolukat jo kypsiä?' — 'Ovat kyllä, ja pääsethän sinä täältä jonakin päivänä käymään kotonasi, niin että saat syödä kylliksesi marjoja.' — 'En minä sittenkään taida lähteä', hän sanoi. 'Jos kävisin kotona, olisi vain sitä vaikeampi palata tänne.'
"'Minä olen aina kuullut, että Ingmarien kotona on hyvä olla', minä sanoin. 'He ovat kelpo väkeä.' — 'Niin', hän vastasi, 'kyllä he ovat.' — 'Se on paras suku koko pitäjässä', minä sanoin. 'Niin kelpo ihmisiä ei monesti tapaa.' — 'Niin, eihän sitä vääränä pidetä, että väkipakolla ottaa itselleen vaimon.' — 'Viisasta väkeä he ovat myöskin.' — 'Voivat olla, mutta he kätkevät itseensä sen, minkä tietävät.' — 'Eivätkö he koskaan puhele mitään?' — 'Eivät enempää kuin mikä on aivan pakollista.'
"Nyt minun jo piti lähteä, mutta silloin tulin sanoneeksi: 'Pidetäänkö häät täällä vai sinun kotonasi?' — 'Pidämme ne täällä, kun täällä on enemmän tilaa.' — 'Pidä sitten sinä huoli siitä, etteivät lykkää niitä liian kauaksi', minä sanoin. — 'Me menemme naimisiin kuukauden kuluttua', hän sanoi.
"Mutta juuri kun olin lähtemäisilläni Briitan luota, johtui mieleeni, että Ingmareille oli tullut huono viljavuosi, ja sanoin etten luullut heidän rupeavan häitä laittamaan sinä vuonna. — 'Jolleivät laita, niin minä menen järveen', sanoi Briitta.
"Kuukauden kuluttua minä sitten kuulin, että häät oli lykätty tuonnemmaksi, ja kun minä jo silloin aavistin, ettei tästä hyvä seuraa, poikkesin Bergskogiin puhumaan valtiopäivämiehen emännän kanssa. 'Eiväthän ne vain tehne tyhmyyksiä siellä Ingmarilassa', minä sanoin. — 'Kyllä meidän on oltava tyytyväisiä siihen, mitä he tekevät', hän sanoi. 'Jumalan kiitos, että saimme tyttäremme niin hyvään paikkaan.'"
Ei äidin tarvitsisi nähdä noin paljon vaivaa, ajatteli Ingmar Ingmarinpoika, sillä kukapa tästä talosta lähtisi Briittaa tapaamaan! Sitä juhlaporttia ei hänen tarvitse pelätä, sillä semmoisia laitellaan vain sitä varten, että voitaisiin Jumalalle osoittaa hyvää tahtoa. Näkeehän siitä, että aikeissa kyllä oltiin. Mutta toista on todenperästä ryhtyä toimeen.
"Viimeksi minä näin Briitan keskitalvella, syvän lumen aikana", Kaisa jatkoi. "Kävelin kapeata ajotietä keskellä saloa, ja siellä oli huonoa liikkuminen, sillä lumi oli suojailmalla käynyt sohjoksi ja livetti jalkaa. Silloin näin jonkun istuvan tiensyrjässä, ja likemmäksi tultuani huomasin, että se istuja olikin Briitta. — 'Mitä sinä näin yksinäsi teet keskellä saloa?' kysyin häneltä. — 'Kävelemässä minä vain olen.' Seisahduin katsomaan häntä, enkä ymmärtänyt mikä hänen oikein oli. — 'Lähdin katselemaan, onko täällä missään jyrkkiä mäkiä', Briitta sanoi. — 'Herranen aika, sitäkö varten, että heittäytyisit nurinniskoin alas?' minä sanoin, sillä hän näytti semmoiselta, joka on kyllästynyt elämäänsä.
"'Niin', hän sanoi, 'heittäytyisin kylläkin, kun vain löytäisin mäen, joka olisi oikein korkea ja jyrkkä.' — 'Saisit jo hävetä, sinä, jolla ei pitäisi olla mitään puutetta.' — 'Niin, pahahan minä olen, Kaisa.' — 'Sen minä kyllä uskon.' — 'Joka tapauksessa minä vielä teen jotakin pahaa, niin että parempi minun olisi kuolla.' — 'Tuo on paljasta lasten lorua.' — 'Siitä asti minä olen ollut ilkeä, kun sinne muutin!' Sitten hän astui aivan eteeni, ja silmät leimusivat, kun hän sanoi: — 'Ne eivät ajattelekaan muuta kuin kiusata minua, ja minä ajattelen vain, kuinka kiusaisin puolestani heitä.' — 'Älä turhia puhu, Briitta, he ovat hyviä ihmisiä.' — 'Ei, he vain tahtovat saattaa minut häpeään.' — 'Oletko puhunut heille itselleen tuosta?' — 'Minä en puhu heidän kanssaan mitään. Enkä ajattele muuta kuin panna kiusan kiusaa vastaan.'