Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi tuota hirttä katsellessaan.
"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!"
Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön?
Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy.
"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä."
Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan. Otsatukka ja harja ovat kuurassa.
Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä, että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti.
Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja.
"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar.
"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa.