INGMARILASSA
Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin. Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä.
Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta. Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä aidan seipääseen.
Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa kuin kotona", he sanoivat.
Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma.
Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi. Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua.
Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden kanssa oli joutunut epäsopuun.
Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti. Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen.
Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan jatkamisesta ei voinut tulla mitään.
Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta.