Ingmarilaan kulkiessaan Stiina äiti pysähtyi joka kerta, kun hänen silmänsä sattuivat kukkivaan tuomipensaaseen tai valkoisten, tuoksuvain kielojen peittämään kumpuun. "Tokkopa tämän kauniimpaa löytänee", hän sanoi, "vaikka Jerusalemiin asti kulkisi?"
Koulumestarin emännälle samoin kuin useille muillekin oli tämä pitäjä käynyt monin verroin rakkaammaksi sen vuoksi, että hellgumilaiset sanoivat sitä Sodomaksi ja tahtoivat jättää sen.
Hän poimi tiepuolesta pari kukkaa ja katseli niitä melkein hellästi. Jos me todellakin olisimme niin kelvottomia kuin he sanovat, hän ajatteli, niin helppohan Jumalan olisi hukuttaa meidät. Hänen tarvitsisi vain antaa kylmien jatkua ja lumen jäädä maahan. Mutta kun Herra meille jälleen suo kevään ja kukkaset, niin tottapa me hänestä sentään olemme kelvolliset elämään.
Ingmarilan likelle ehdittyään Stiina äiti pysähtyi, ja hänestä alkoi tuntua tuskalliselta. Melkein parasta olisi palata saman tien takaisin, sillä en minä voi katsella tämän vanhan kodin häviötä.
Mutta hän oli todella siksi utelias näkemään, miten talon kävisi, ettei malttanut takaisinkaan kääntyä.
Heti kun tuli tiedoksi, että talo myytäisiin, oli Ingmar koettanut saada sitä ostetuksi. Mutta hänellä ei ollut enempää kuin noin kuusituhatta kruunua, ja suuri sahayhtiö, jonka oma Bergsån ruukkikin oli, oli tarjonnut Halvorille siitä jo viisikolmatta tuhatta. Ingmarin oli onnistunut saada lainaksi niin paljon, että kykeni tarjoamaan saman hinnan, mutta silloin yhtiö oli kohottanut tarjouksensa kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja niin suurta velkaa Ingmar ei uskaltanut tehdä.
Huolestuttavinta tässä ei ollut vain se, että talo täten ikipäiviksi joutuisi suvulta pois, sillä tuo suuri yhtiö ei milloinkaan myynyt sitä, minkä kerran haltuunsa sai, mutta tuskinpa se edes vuokraisi Långforsin sahaakaan, joten Ingmar jäisi leivättömäksi.
Gertrudin ja hänen häistään ei voinut tulla mitään vielä syksyksi, niinkuin ensin oli aiottu. Ehkäpä Ingmarin päälle päätteeksi täytyisi lähteä muualle työn hakuun.
Tätä miettiessään Stiina äiti ei ollut varsin suopea Katria ja Halvoria kohtaan. Älköön Katri Ingmarintytär tulko puhelemaan kanssani, hän ajatteli, sillä silloin en voi olla hänelle sanomatta, miten väärin hän Ingmaria kohtelee. En voisi olla suoraan sanomatta, että juuri hänen tähtensä talo ei nyt vieläkään ole Ingmarin hallussa.
Kuuluvat he tosin tarvitsevan matkaansa varten summattomasti rahaa, mutta sittenkin minua ihmetyttää, miten Katri raskii myydä tämän ikivanhan tilan yhtiölle, joka vain hakkaa metsät ja päästää maan hunningolle.