Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu. Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden siipienräpytys häntä varoittaisi.
Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi ihmispeloksi — kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin.
"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo, etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta minua!"
Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä merkillisen unen.
Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta, sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren surusi kantamisesta."
Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta.
Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun. Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?"
Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja.
Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua, tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen tuskansa alkoi haihtua.
Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei eukko häntä huomaisi.