Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa."
Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan.
Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle, että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä.
Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä.
Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta.
Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan.
Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen. "Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt.
Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta. Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua.
Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa hän veti entistä enemmän silmilleen.
"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on paljon puhuttavaa kanssasi."