Matkalaisten täytyi pitkäksi ajaksi pysähtyä, sillä kaikki tahtoivat puristaa heidän käsiään ja lausua pari sanaa jäähyväisiksi.
Kun he sitten ajoivat kirkonkylän läpi, olivat tienvieret täynnä väkeä, joka tahtoi nähdä heidän lähtönsä. Joka kuistilla seisoi ihmisiä, muutamat kurottelivat ulos ikkunoista, toiset olivat kiivenneet aidoille istumaan, ja kauempana asuvat olivat nousseet kummuille ja mäille ja viittoivat hyvästiä heille.
Hiljakseen tuo pitkä matkue ajoi eteenpäin ohi ihmisjoukkojen, kunnes se saapui lautamies Lauri Klemetinpojan talolle. Sen kohdalla se pysähtyi, ja Gunhild meni sisälle jäähyväisiä sanomaan.
Gunhild oli asunut Ingmarilassa siitä lähtien, kun hän päätti lähteä Jerusalemiin toisten kanssa. Hän piti parempana asua poissa vanhempiensa luota kuin aina riidellä heidän kanssaan, sillä he eivät voineet leppyä ajatellessaan, että Gunhild jättäisi heidät.
Rattaille noustuaan Gunhild näki kotinsa olevan ihan autiona. Pihalla ei näkynyt ketään, eikä kukaan katsonut ikkunoistakaan.
Veräjälle tullessaan Gunhild huomasi sen suljetuksi, mutta hän astui porraspuuta myöten aidan yli. Eteisenkin ovi oli lukossa. Gunhild kiersi talon keittiönovelle, mutta se oli sisäpuolelta pantu säppiin.
Gunhild kolkutti pari kertaa, mutta kun ketään ei kuulunut avaamaan, hän veti ovea puoleensa, pisti tikun sen raosta sisään ja nosti säpin paikoiltaan. Siten hän pääsi sisälle huoneisiin.
Keittiössä ei ollut yhtään ihmistä, väentupakin oli tyhjänä, eikä peräkamarissakaan ollut ketään.
Gunhild ei tahtonut lähteä antamatta vanhemmilleen merkkiä, että hän oli poikennut kotiin jäähyväisiä sanomaan. Hän meni nurkkakaapille ja aukaisi sen. Hän tiesi, että isä piti mustetta ja kynäänsä siellä.
Hän ei löytänyt mustetta heti, vaan haki sitä joka laatikosta. Silloin hänen silmänsä sattuivat vanhaan tuttuun lippaaseen. Se oli äidin, hän oli saanut sen morsiuslahjaksi mieheltään, ja Gunhildin lapsena ollessa äiti oli usein näytellyt lipasta hänelle.