Täällä ei ollut lempeää laaksomaisemaa silmiä ilahduttamassa, sillä tummat kuusimetsää kasvavat harjut sulkivat näköalan.
Kun pikku lapset, joiden piti seurata vanhempiaan Jerusalemiin, nostettiin asemalla rattailta, alkoivat niiden suupielet vetäytyä väärään ja ne pyrskähtivät itkuun. Lapsista oli aina ennen ollut kovin hauskaa päästä matkalle, mutta kodista erotessaan ne jo olivat kovin itkeneet, ja täällä oudossa paikassa niistä tuntui haikeammalta kuin koskaan ennen.
Aikaihmiset nostelivat matkakapineita rattailta ja veivät niitä tavaravaunuun. Kaikki olivat siinä puuhassa, eikä kukaan joutanut pitämään lapsia silmällä.
Mutta lapset kerääntyivät tiheään piiriin jonkun neuvokkaimman ympärille keskustelemaan.
Kun oli siinä jonkin aikaa tuumittu, vanhemmat lapset tarttuivat nuorempien käsiin ja poistuivat parittain asemalta, aina suurempi ja pienempi rinnatusten. He astuivat samaa tietä takaisin, jota olivat tulleet, hiekkakentän ja raivaamattoman kannokon ja joen yli synkkään metsään.
Hetkisen päästä muuan matkueen naisista muisti lapset. Hän aukaisi eväsarkun antaaksensa niille ruokaa.
Hän kutsui niitä, mutta kukaan ei vastannut. Ne olivat teillä tietämättömillä, piti oikein laittaa pari miestä niitä hakemaan.
He seurasivat pienten jalkojen hiekkaan painamia jälkiä, ja metsään asti ehdittyään he näkivät lasten tallustelevan kaukana maantiellä.
Ne kulkivat parittain pitkässä jonossa, suurempi ja pienempi aina rinnan. Miesten huudoista ne eivät välittäneet, vaan astuivat topakasti edelleen.
Silloin miesten täytyi pistää juoksuksi saadakseen lapset kiinni.