"Niin olivat, totta se on", kirkko vastasi. "Silloin oli sinun aikasi ja pimeys vallalla. Mutta voin sanoa sinun tavallasi: Mitä minä vuosikausien alennuksesta! Minä olen nähnyt koko länsimaiden nousevan avukseni. Olen nähnyt rautapukuisten miesten minun vuokseni tulevan Euroopasta ja valloittavan Jerusalemin. Olen nähnyt, kuinka sinun moskeijasi muutettiin kristittyjen kirkoksi ja ristiritarit rakensivat alttarin sinun päällesi, kallio. Olen nähnyt ristiritarien pitävän hevosiaan temppelin holveissa."
Vanha kallio korotti äänensä ja lauloi niinkuin dervishi laulaa erämaassa.
Mutta kirkko jatkoi siitä huolimatta puhetulvaansa: "Muistan, kuinka lännen ritarit riisuivat rautapukunsa ja tarttuivat kivikurikkaan ja muurauslastaan rakentaakseen pyhän hautatemppelin uudelleen. Ja he tekivät sen niin avaraksi, että kaikki pyhät paikat mahtuivat sen sisälle. Muistan, miten he peittivät harmaan kalliohaudan valkoisella marmorilla sekä sisältä että ulkoa."
Vanha ääni keskeytti: "Mitäs sinä siitä hyödyit, että ristiretkeläiset sinut rakensivat, kun sittenkin rappeuduit?"
"Minä olen täynnä muistoja ja pyhiä paikkoja", huusi kirkko heläjävällä äänellä. "Minun seinieni sisällä on se öljypuu, josta Aabraham löysi oinaan, täällä on se kappeli, johon Aabrahamin pääkallo haudattiin. Täällä on Golgata ja hauta ja se kivi, jolla enkeli istui vaimojen tullessa itkemään ruumista. Täällä on se paikka, missä Helena keisarinna istui työmiehiä kehoitellessaan, ja se paikka, mistä risti löydettiin. Täällä on se pylväs, jolla ristiinnaulittu istui orjantappurakruunua väännettäessä, ja se kivi, jolla hänet käärittiin liinoihin, ja Melkisedekin hauta. Täällä on Gottfried Bouillonilaisen miekka. Minua kunnioittamaan vaeltavat tänne yhä vieläkin koptit ja abessinialaiset, armenialaiset ja jaakoppilaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset. Minä olen täpötäynnä pyhiinvaeltajia — —"
Vanha kalliotemppeli keskeytti: "Mitä sinä mäentöyräs tarkoitat, mokoma hauta, jonka paikkaa kukaan ei tiedä? Ikuiseen kallioonko rupeat itseäsi vertaamaan? Etkö tiedä, että minuun on Jehova kirjoittanut pyhän lausumattoman nimensä, jota ei kukaan muu kuin Jeesus ole voinut selittää? Etkö tiedä, että minun temppelini pihalle on Muhammed laskeutuva viimeisenä päivänä?"
Kun kirkkojen väittely näin yhä vain kiihtyi, nousi mrs Gordon paikaltaan. Hän unohti, että hänen äänensä oli heikko kuin hyttysen surina noihin jättiläisiin verrattuna. "Voi teitä, voi teitä", hän huusi, "mitä pyhiä te olette? Te vain riitelette ja kinaatte, ja teidän riitanne täyttävät maailman vihalla ja vainolla. Mutta Jumalan viimeinen käsky vaatii yksimielisyyttä, kuulkaa se! Jumalan viimeinen käsky, jonka minä olen saanut, vaatii yksimielisyyttä."
Hänen lausuttuaan nämä sanat vaikenivat sekä pyhä hauta että pyhä kallio. Mrs Gordon ensin ihmetteli, hänen sanansako saivat ne lakkaamaan kiistastaan. Mutta sitten hän näki, että kaikki ristit ja puolikuut pyhän kaupungin suurien kupukattojen huipuilla alkoivat kimmeltää aamunkoitteesta. Auringon terä kohosi Öljymäen takaa, ja kaikkien yön äänien oli aika vaieta.
BOO INGMAR MAUNUNPOIKA
Niiden joukossa, jotka olivat kuuluneet Hellgumin seurakuntaan
Amerikassa ja hänen kanssaan tulleet Jerusalemiin, oli kolme vanhan
Ingmarin suvun jäsentä. Ne olivat kaksi Suur-Ingmarin tytärtä, jotka
kohta isänsä kuoltua siirtyivät Chicagoon, sekä heidän serkkunsa Boo
Ingmar Maununpoika, joka jo oli asunut pari kolme vuotta siirtolaisena
Yhdysvalloissa.