Boo ei hetkeäkään muistanut tätä lupaustaan kuultuaan, että Gertrud oli vapaana. Hän tahtoi heti erota siirtokunnasta lähteäkseen kotiin, sillä nyt hän toivoi voittavansa Gertrudin. Hän oli hyvin iloissaan siitä, että oli pitänyt vyönsä tallessa, joten hän nyt saattoi päästä matkalle milloin halusi.
Ensi päivät hän oli aivan kuumeissaan ja tiedusteli vain laivakulkuja Jaffasta. Mutta mitään laivaa ei sattunut juuri silloin olemaan lähdössä, ja Boo huomasi piankin sopivammaksi lykätä matkansa vähän tuonnemmas. Jos hän juuri nyt palaisi kotiin, arvaisi koko pitäjä hänen tulleen Gertrudin vuoksi. Ja jos hän ei sitten tyttöä saisikaan, joutuisi hän kaikkien ihmisten pilkaksi.
Boo oli juuri vähää ennen ottanut tehtäväkseen erään työn siirtokuntaa varten. Vanhat gordonilaiset olivat näet tähän asti asuneet Jerusalemissa keskikaupungilla. Mutta nyt, kun siirtokuntaan oli tullut lisäksi niin paljon ruotsalaisia uskonveljiä, he olivat vuokranneet tuon ison talon Damaskoksen portin ulkopuolelta ja järjestivät sitä paraikaa asuttavaan kuntoon. Boon osalle oli joutunut leivinuunin rakentaminen uuteen taloon. Hän päätti malttaa mieltään ja lähteä vasta tämän työnsä valmistuttua.
Sillä aikaa hänen oli niin ikävä, että koko Jerusalem tuntui melkein vankilalta. Öisin hän joskus vuoteella maatessaan otti vyönsä esille ja kopeloi siihen neulottuja rahoja. Hänen tuli oikein hyvä mieli noita pyöreitä esineitä tunnustellessaan, hän oli näkevinään edessään Gertrudin ja aivan unohti, ettei tyttö ollut koskaan hänestä välittänyt. Hän oli varma siitä, että kunhan hän vain ehtii kotiin, hän kyllä voittaa Gertrudin.
Aivan varmaan Gertrud nyt, huomattuaan Ingmarin uskottomuuden, oppisi pitämään arvossa Boota, joka ei ikänään ollut rakastanut ketään muuta kuin häntä.
Leivinuunin rakentamiseen Boolta kumminkin kului tavattoman kauan aikaa. Kenties hän ei ollut taitava muurari taikka hänellä ei ollut sopivia tiiliä eikä saviruukkia. Häntä itseään jo epäilytti, tulisiko siitä koskaan valmista. Kerran se jo oli valmiiksi holvattuna, mutta sortui, ja toisen kerran hän oli muurannut sen niin, että savu työntyi uunista sisään.
Siten Boo ei vielä elokuussa ollut päässyt lähtemään. Tällä aikaa hän näki niin monta piirrettä gordonilaisten elämästä, että hän yhä enemmän alkoi mieltyä siihen. Ei ikänään Boo ollut nähnyt tällaisia ihmisiä, jotka elivät vain palvellakseen sairaita, köyhiä ja murheellisia. Eivätkä he ikävöineet maailmalle, vaikka jotkut olivat niin rikkaita, että olisivat voineet elää mielensä mukaan, ja toiset taas niin taitavia, että heillä oli selvillä kaikki, mitä suinkin taivaan ja maan välillä lienee. Joka päivä he pitivät kauniita hartaushetkiä, jolloin he selittivät vastatulleille oppiansa. Heidän puhuessaan tuntui Boosta joskus niin ihanalta olla mukana uudistamassa tätä oikeata Kristuksen oppia, joka oli lähes kaksituhatta vuotta ollut unohduksissa, että poislähteminen Jerusalemista alkoi tuntua melkein vastahakoiselta.
Mutta kun hän yöllä otti vyönsä esille, tuli hänen taas niin ikävä Gertrudia, että kyynelet kohosivat silmiin. Ja jos hänen mieleensä johtuikin, että silloinhan hän ei saisi olla mukana oikean kristillisyyden uudistamisessa, vakuutteli hän itseään sillä, että olihan siihen niin paljon häntä arvokkaampia. Mitä vahinkoa siitä oikeastaan oli, jos hänenlaisensa tyhmä miespahainen siirtokunnasta luopui.
Mutta sitä hetkeä Boo pelkäsi, jolloin hänen olisi julkisesti noustava koko seurakunnan edessä selittämään, että hän aikoi lähteä kotiin. Häntä aivan vapisutti ajatellessaan, että mrs Gordon ja vanha miss Hoggs ja kaunis miss Young ja Hellgum ja hänen orpanansa, jotka kaikki pyrkivät yksinomaan Jumalan asiaa palvelemaan, siitä lähtien pitäisivät häntä kadotettuna raukkana.
Ja mitä Jumala taivaassa hänen paostaan sanoisi? Vieläköhän Boo menettäisi autuutensakin luopuessaan tästä suuresta asiasta!