Koulumestari oli hyvissä väleissä kirkkoherran, niinkuin kaikkien muidenkin kanssa. Usein he, pappi ja hän, kävelivät edestakaisin pappilan ja koulutalon väliä, yhä uudelleen edes ja taas, ikäänkuin eivät koskaan olisi saaneet loppuun sanotuksi, mitä heillä oli sanottavaa. Kirkkoherra kävi myös usein koulumestarin luona iltaisin ja jutteli talon hauskassa keittiössä suuren lieden ääressä koulumestarin emännän, Stiinan kanssa. Toisinaan hän poikkesi heille joka ilta. Hänen kävi ikäväksi istua kotonaan, hänen vaimonsakin kun alati oli sairaana vuoteenomana, niin ettei koko taloudessa ollut mitään järjestystä.
Nyt oli talvi-ilta. Koulumestari vaimoineen istui lieden ääressä keskustellen hiljakseen vakaista asioista, ja pieni, kaksitoistavuotias tyttö leikki sillä aikaa nurkassa. Se oli heidän tyttärensä Gertrud. Hän oli aivan vaaleaverinen, tukka melkein liinankarvainen, posket pyöreät ja rusottavat, mutta hän ei ollut niin tasaluontoisen eikä pikkuviisaan näköinen kuin koulumestarien lapset tavallisesti.
Tuo nurkka oli hänen leikkitupansa. Sinne hän oli kerännyt joukoittain erivärisiä lasinkappaleita, rikkonaisia kuppeja ja vateja, joenrannasta poimimiaan mukulakiviä, pieniä neliskulmaisia puupalikoita ja muuta sellaista pikkukamaa.
Pitkän aikaa Gertrud oli siinä puuhaillut itsekseen isän ja äidin häntä häiritsemättä. Hän istui lattialla ja laitteli puupalikkojaan ja lasinpalasiaan yhä uuteen järjestykseen, hyvin kiireesti ja varoen, jottei isä häntä huomaisi ja käskisi läksyjä lukemaan. Mutta nyt näyttikin siltä, ettei tainnut tänä iltana enää tullakaan käskyä ylimääräiseen luvunlaskutyöhön.
Gertrudilla oli siinä nurkassaan paraikaa tekeillä suuri työ. Ei sen vähempi kuin koko pitäjän uudelleen rakentaminen. Koko kotipitäjän hän aikoi luoda uudestaan, kirkkoineen ja kouluineen. Jokeakaan ja sen siltaa hän ei tahtonut unohtaa, jottei mitään jäisi keskeneräiseksi.
Aimo joukko työtä oli jo tehtynä. Laaksoa ylt'ympäri kiertävät vuorenselänteet hän oli pannut kokoon suurista ja pienistä kivistä. Kaikkiin notkoihin hän oli kuusenhavuista laittanut metsää, ja kahdesta terävästä kivestä hän oli pystyttänyt Klack-vuoren ja Olofshättan kukkulat, jotka ylenivät kumpikin omalla puolellaan jokea ja katselivat toisiaan laakson ylitse.
Vuorien reunustama pyöreä laakso oli peitetty äidin kukkaruukkumullalla, niin että se näytti aivan luonnolliselta, mutta sittenpä Gertrud ei saanut sitä vihannoimaan, niinkuin viljellyn maan pitäisi. Hän lohdutti kuitenkin mieltään sillä, että tuollaiseltahan se näytti keväällä, kun ei maassa vielä ollut ruohoa.
Dal-joki, joka leveänä ja valtavana virtasi koko pitäjän halki, oli sen sijaan aivan näköisensä, sillä se oli tehty pitkästä lasisuikaleesta, ja heti ensi töikseen Gertrud oli laatinut sen notkuvan lauttasillan, joka välitti yhteyttä pitäjän molempien osien välillä.
Syrjemmässä olevat talot ja kylät hän myöskin jo oli merkinnyt punaisilla tiilikivisiruilla. Kaukana pohjoisessa, peltojen ja niittyjen keskellä oli Ingmarila, Kolåsin kylä taas näkyi idästä vuorenrinteeltä, ja Bergsån ruukki oli aivan laakson eteläpäässä, missä joki teki monta putousta murtautuessaan laaksoa salpaavien vuorien läpi.
Oikeastaan kaikki ulkopiirteet jo olivatkin valmiina. Sileiksi hiekoitetut maantiet kiertelivät pitkin joenrantaa talojen välitse. Pieniä puistikkoja oli istutettu sinne tänne tasangolle ja asuinrakennusten ympärille. Gertrud näki noista kivi- ja multa- ja kuusenhavurakenteistaan yhdellä silmäyksellä koko pitäjän. Se oli hänestä oikein kaunista.