Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä iloisempi ja miellyttävämpi.
Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä seurasi.
Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut.
BARAM PASHA
Siirtokuntalaiset olivat hyvin mielissään siitä, että olivat saaneet vuokrata tuon uuden, komean talon Damaskoksen portin ulkopuolelta. Se oli niin iso, että he mahtuivat siihen melkein kaikki, ja ainoastaan pari perhekuntaa oli sijoitettava muualle. Siinä oli vielä sellaisia mukavuuksia kuin kattopengermät ja avonaiset pylväskäytävät, joissa kesäkuumalla oli ihana oleksia. He pitivät sitä tietenkin erityisenä Jumalan armona, että sellainen talo oli sattunut olemaan vuokrattavana.
He sanoivat usein, että tuskin he mitenkään olisivat saaneet siirtokunnassa aikaan miellyttävää yhteiselämää, jolleivät olisi saaneet tällaista erityistä taloa, vaan heidän olisi täytynyt asua eri paikoissa kaupungilla.
Talo oli Baram pashan, Jerusalemin silloisen kuvernöörin oma. Hän oli noin kolme vuotta sitten rakennuttanut tämän talon vaimolleen, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän tiesi, ettei hän voinut ilahduttaa sen paremmin häntä kuin rakennuttamalla talon, johon mahtuisi koko hänen suuri taloutensa, hänen poikansa ja miniänsä, tyttärensä ja vävynsä, kaikki lapsineen ja palvelijoineen.
Mutta kun talo oli valmistunut ja Baram pasha muuttanut siihen, oli hirveä onnettomuus kohdannut häntä. Ensi viikolla hänen asuessaan siinä kuoli yksi hänen tyttäristään, seuraavana vielä toinen ja kolmantena hänen rakas vaimonsa. Silloin Baram pasha synkistyi surusta, muutti heti uudesta palatsistaan, sulki sen ovet ja vannoi, ettei hän koskaan siihen jalkaansa astu.
Siitä asti oli hänen palatsinsa ollut autiona, kunnes gordonilaiset viime keväänä olivat tulleet Baram pashan luo pyytämään sitä vuokratakseen. Kaikista oli ollut hyvin ihmeellistä, kun hän siihen suostui, sillä aivan varmasti oli odotettu, ettei Baram pasha ikänään laskisi ketään ihmistä sen kynnysten yli.
Mutta kun sitten syksymmällä tuo ilkeä juorupuhe gordonilaisista oli syntynyt, rupesivat amerikkalaiset lähetyssaarnaajat neuvottelemaan, millä tavoin voisivat pakottaa nuo maanmiehensä poistumaan Jerusalemista. Ja he päättivät käydä Baram pashalle puhumassa hänen vuokralaisistaan. He kertoivat hänelle niin paljon pahaa kuin heistä tiesivät ja kysyivät häneltä, kuinka hän saattoi suvaita sellaisia ihmisheittiöitä siinä talossa, jonka hän oli vaimonsa mieliksi rakennuttanut.