"Kas vain, Mahmud, kuinka taitavasti nämä ihmiset meitä pettävät", sanoi vanha pasha turkinkielellä, jota hän ei otaksunut miss Youngin ymmärtävän. "He ovat aavistaneet vaaraa, he ovat jostakin kuulleet, että minä olen tulossa. Minä luulin tapaavani heidät viiniä juomassa tahi noppaa pelaamassa. Ja minä tapaankin heidät kaikki työssä."
Baram pasha saatettiin keittiön ja leipomon kautta huoneeseen, jonka ovi hänelle avattiin hiukan tavallista juhlallisemmin. Se oli kankurien huone, jossa kangaspuut helskyivät, rukit hyrräsivät ja raasimet sukkelasti liikkuivat.
Silloin Baram pashan palvelija rohkaisihe pyytämään herraansa katsomaan, kuinka kovaa ja kestävää kangasta täällä kudottiin. "Herra", hän sanoi, "eivät nämä ole tanssityttöjen eivätkä irstasten naisten keposia pukuja."
Mutta Baram pasha oli vaiti ja kulki edemmäs.
Kaikkialla, minne hän tuli, hän näki rehellisiä, viisaskasvoisia ihmisiä.
Kaikki istuivat ääneti ja vakavina työssään, mutta hänen sisään tullessaan he kääntyivät katsomaan ystävällisesti hymyillen.
"Minä kerroin heille", miss Young sanoi Baram pashalle, "että te olette se hyvä maaherra, joka on vuokrannut meille tämän muhkean talon, ja he pyytävät minua kiittämään teitä hyvyydestänne meitä kohtaan."
Mutta Baram pashan kasvot pysyivät yhä tuimina ja ankarina, eikä hän vastannut miss Youngille sanaakaan. Ja miss Youngia alkoi pelottaa, ja hän ajatteli itsekseen: "Miksei hän tahdo puhua minulle? Onkohan hänellä pahaa mielessä meitä kohtaan?"
Hän vei pashan pitkiin kapeihin ruokahuoneisiin, joissa juuri pöytäliinoja korjattiin pois ja lautasia pestiin aamiaisen jälkeen. Täälläkään Baram pasha ei nähnyt muuta kuin tarkkaa järjestystä ja aivan yksinkertaisia laitoksia.
Mutta hänen palvelijansa Mahmud rohkaisihe vielä kerran sanomaan hänelle: "Herra, kuinka voi olla mahdollista, että nämä ihmiset, jotka itse leipovat leipänsä ja ompelevat vaatteensa, öisin voisivat muuttua huilunpuhaltajiksi ja tanssitytöiksi?"