Kun hän astui kapeata polkua muurin ulkoviertä pitkin, tuntui hänestä kaikki, mitä hän näki, muuttuneen toisennäköiseksi. Muurit ja rauniokummut säikäyttivät häntä. Kaikki oli tullut ihmeen uhkaavaksi ja vihamieliseksi. Vieras maa ja outo kaupunki olivat hyvillä mielin hänen surustaan.
"Älä toki, lapsi kulta, ole pahoillasi, vaikka isäsi veikin sinut tähän onnettomaan maahan", hän sanoi.
"Jos tämä olisi meillä kotona tapahtunut", hän jatkoi, "niin metsä olisi itkenyt ja vuoret olisivat vaikeroineet, mutta tämä on armoton maa."
Hän hiljensi yhä kulkuaan säästääkseen sydäntänsä, joka ei tuntunut jaksavan pitää verta ruumiissa liikkeellä. Hän tunsi itsensä raukeaksi ja toivottomaksi, ja kaikkein enimmän hän oli huolissaan siitä, että oli niin kaukana oudossa maassa, jossa ei kenenkään tarvinnut sääliä hänen tuskaansa.
Muurin kulmauksesta hän sitten kääntyi ja kulki sen itäpuolta. Hautoja täynnä oleva Josafatin laakso aukeni hänen eteensä.
"Ja tässä paikassa tulee tuomio pidettäväksi ja kuolleet herätettäviksi henkiin", hän ajatteli.
"Mitä Jumala minusta sanookaan tuomiopäivänä, kun minä vein omaiseni tähän kuoleman Jerusalemiin?" hän itseltään kysyi.
"Ja minähän yllytin naapurini ja omaiseni matkustamaan tähän kauhistuksen kaupunkiin. Jumalan edessä he siitä minua syyttävät."
Hän oli kuulevinaan maanmiestensä nousevan puhumaan häntä vastaan: "Me luotimme häneen ja hän vei meidät maahan, jossa meitä halveksittiin koiran vertaisina, ja kaupunkiin, jonka julmuus meidät surmasi."
Hän koetti irtautua näistä ajatuksista, kaikin mokomin miettiä jotakin muuta. Mutta se oli mahdotonta. Nyt hän näki yhdellä kertaa vastukset ja kaikki vaarat, joita hänen tovereillaan oli tarjona. Hän ajatteli sitä köyhyyttä, johon he väistämättä joutuvat, kun eivät ota työstään mitään palkkaa. Hän ajatteli ilmanalan vierautta ja tauteja, jotka heidät tuhoavat. Hän ajatteli heidän ankaria säännöksiään, joista täytyy lopulta tulla eripuraisuus ja perikato. Hän tunsi kuolemaa ennustavaa väsymystä.