Jollei tämä ollut hänen suurten huoliensa syynä, niin sitten siinä oli jokin muu, ajatteli Katri. Hänen täytyi istua ja mietiskellä ääneti kauan aikaa ja vaivalloisesti koettaa tottua niihin tunteisiin, jotka kotimaassa olivat olleet hänelle kaikki kaikessa.
"Minua haluttaisi tietää, onkohan kukaan siellä pitäjässä enää pysynyt meidän opissamme", Katri kysyi. — "Kenties yksi tai toinen on, mutta ei sen useammat." — "Ja minä kun aina ajattelin, että vielä jotkut muutkin saisivat Jumalan kutsumuksen seurata meitä", sanoi Katri katsoen tutkivasti Ingmariin. — "Ei", Ingmar sanoi, "ei minun tietääkseni kukaan muu ole saanut kutsumusta." — "Eilen minä sinut nähdessäni ajattelin, että sinä olit saanut kokea Jumalan armoa", sanoi Katri. — "Enkä ole, en minä ole siitä syystä tänne tullut."
Katri herkesi vähäksi aikaa kyselemästä. Alkaessaan sitten uudelleen hän puhui hillitymmin, ikään kuin arastellen sitä vastausta, jonka voisi saada. "Tokkohan siellä kotiseudulla nyt enää kukaan muistanee meitä, jotka sieltä lähdimme?" Tähän taas Ingmar vastasi hiukan hämillään. — "Eihän se suru enää ole niin katkera kuin alkuaikoina." — "Vai oli siis siellä suruakin", Katri sanoi, "ja minä kun luulin, että meistä pääseminen tuntuisi siellä vain huojennukselta." — "Kyllä tosiaan teitä surtiin ja kaivattiin", vastasi Ingmar kiihkeämmin, "kuluipa pitkät ajat, ennen kuin teidän entiset naapurinne tottuivat niihin, jotka sijallenne muuttivat. Minä tiedän, että Börs Pirjo Petterintytär, joka oli Ljungo Björniläisten naapurivaimo, viime talvena joka ilta kävi salaa kiertämässä heidän talonsa ympärillä." — Katri sanoi hyvin hiljaa seuraavan kysymyksensä. "Börs Pirjo sitten taisi olla se, joka suri kaikkein enimmän." — "Eikä ollut", Ingmar sanoi tuimalla äänellä, "se oli muuan toinen, joka jok'ikisenä pilkkopimeänä syksyiltana souti jokea myöten koulutalon kohdalle ja istahti kivelle joenrantaan, samalle paikalle, missä Gertrudin oli tapana istua ja katsella auringonlaskua."
Nyt Katri oli selvillä siitä, mistä syystä Ingmar oli vanhentunut, ja hän muutti nopeasti puheenaihetta. "Sinun vaimosiko nyt hoitaa taloa, kun sinä olet poissa?" hän kysyi. — "Niin tekee", Ingmar vastasi. — "Hän on kai hyvä emäntä", Katri jatkoi. — "Niin on", vastasi Ingmar vielä kerran. Katri silitti kädellään esiliinaansa ennen kuin mitään enempää sanoi. Hän oli nyt muistavinaan sisariltaan kuulleensa, ettei Ingmar ollut hyvissä väleissä vaimonsa kanssa. — "Onko teillä lapsia?" hän viimein kysyi. — "Ei ole", sanoi Ingmar, "ei meillä ole lapsia."
Katri istui nyt neuvottomana ja silitti vain silittämistään kädellään esiliinaansa. Hänestä oli vastenmielistä suoraan kysyä Ingmarilta, minkä tähden hän oli tänne tullut. Sellainen oli aina ollut vastoin Ingmarien tapaa. Silloin Ingmar itse rupesi auttamaan häntä pulasta.
"Barbroo ja minä otamme eron", hän sanoi jyrkällä äänellä. Katri kavahti pystyyn, hän oli yht'äkkiä muuttunut ihan samanlaiseksi kuin ennen ollessaan emäntänä Ingmarilassa. Hän oli unohtanut kaiken maun paitsi entiset mielipiteensä ja tunteensa. — "Varjelkoon siitä, mitä nyt sanot", hän leimahtaen sanoi, "ei kuuna päivänä ole meidän suvussamme eroja tehty!" — "Se on jo päätetty", Ingmar sanoi, "meidät jo tuomittiin vuode- ja asuntoeroon syyskäräjissä. Vuoden päästä meidän on haettava oikeata avioeroa." — "Mitä sinä hänelle vihoittelet?" kysyi Katri, "ethän koskaan voi saada toista joka olisi varakkaampi ja enemmän arvossa pidetty." — "En minä hänelle vihoittele", sanoi Ingmar vältellen. — "Hänkö se sitten tahtoo eroa?" — "Niin", sanoi Ingmar, "hän se tahtoo eroa." — "Jos sinä olisit häntä kohdellut niinkuin sinun piti, niin ei hän olisi eroamista ajatellutkaan", sanoi Katri ankarasti.
Katri tarttui kovin kourin tuolin kädennojaan. Hän oli kovin kuohuksissaan, se näkyi parhaiten siitä, että hän nyt alkoi puhua Halvorista. "Hyvä on, että isä ja Halvor ovat kuolleet, jottei heidän tarvinnut tätä kokea", hän sanoi. — "Niin, hyvähän kaikkien kuolleiden on olla", sanoi Ingmar.
"Ja nyt sinä olet täällä Gertrudin tähden", puhkesi Katri sanomaan. Ingmar ei vastannut, painoi vain päänsä alas. "Eipä ole kumma ettäs häpeät", sanoi sisar. — "Enemmän minä häpesin sinä päivänä, jona Ingmarilaa myytiin." — "Mitäs nyt luulet siitä sanottavan, kun sinä lähdet kosimaan uutta, ennen kuin saat oikeata eroa entisestä." — "Ei minun käynyt viivytellä", sanoi Ingmar sävyisesti, "pakko minun oli lähteä tänne pitämään Gertrudista huolta. Sinne kotiin kirjoitettiin, että hän oli tulemassa hulluksi." — "Ei sinun tarvinnut siitä nähdä vaivaa", sanoi Katri kiivaasti, "täällä on Gertrudilla toiset ja paremmat huolenpitäjät."
Oltiin hetkinen ääneti, ja sitten Ingmar nousi. "Olin tästä puhelusta odottanut toisenlaista päätöstä", hän sanoi, ja hänen käytöksessään oli nyt niin paljon arvokkuutta, että Katri tunsi häntä kohtaan samaa kunnioitusta kuin ennen oli isäänsä kohtaan tuntenut. "Minä olen kohdellut kovin väärin Gertrudia ja Stormia sekä hänen vaimoaan, jotka olivat minulle kuin isä ja äiti. Nyt minä luulin saavani sinulta apua, jotta tehty paha tulisi korjatuksi." — "Sinä tahdot pahan pahalla korjata, kun hylkäät laillisesti vihityn vaimosi", sanoi Katri ankarana. Hän koetti pahoilla sanoilla pitää vihaansa vireillä, sillä hän alkoi pelätä, että Ingmar saisi hänen käsityksensä kääntymään omalle puolelleen. Ingmar ei vastannut siihen, mitä hänen vaimostaan sanottiin, jatkoi vain: "Luulin olevan sinunkin mieleesi, kun minä koetin käydä Jumalan teitä." — "Sitäkö sinä minulle uskottelisit Jumalan teillä käymiseksi, kun hylkäät kodin ja vaimon, juostaksesi mielitiettysi jäljestä?"
Ingmar astui hiljakseen ovelle päin. Hän oli väsyneen ja kärsivän näköinen, mutta ei ollenkaan kiivastunut, eikä näyttänyt juuri sellaiselta joka on suuren ja hillitsemättömän rakkauden vallassa. "Jos Halvor nyt eläisi, niin tiedän, että hän neuvoisi sinua palaamaan kotiin ja sopimaan vaimosi kanssa", Katri sanoi. — "Olen jo kerrassaan lakannut tekemästä ihmisten neuvojen mukaan", sanoi Ingmar. Katrikin nousi nyt seisoalleen; hän katkeroitui uudelleen Ingmarin viittauksesta, että hän oli muka noudattanut Jumalan käskyä. — "Eipä Gertrud enää taida ajatella sinua samalla tapaa kuin ennen", hän sanoi yhä yltyen. — "Tiedän kyllä, ettei täällä siirtokunnassa kukaan ajattele avioliittoa", sanoi Ingmar, "mutta minä aion kumminkin yrittää." — "Älä huoli siitä", Katri keskeytti, "mitä me siirtokuntalaiset olemme keskenämme luvanneet, mutta luulisin sinun siitä jo jotakin huomaavan, kun sanon, että kyllä Gertrudin mieli nyt on kääntynyt toiseen."