Ingmar oli huomannut erään nuoren miehen, joka kaiken iltaa kierteli hänen ympärillään, mutta ei tullut puhumaan. Olisi hauska tietää, kuka tuo on, joka on niin minun näköiseni, ajatteli Ingmar, ja mistä hän on niin äkäisen näköinen, ihan kuin mieli tekisi ajaa minut ulos tästä huoneesta. Viimein hänen mieleensä johtui, että mies varmaan oli hänen serkkunsa Boo, joka oli monta vuotta asunut Amerikassa.
Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa. Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta. Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla, että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä enempää kysymättä.
Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia ulos.
Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi. "Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti. "Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua kohtelemaan eläimiä lempeästi."
"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta
Ingmar jäi vielä kuuntelemaan.
"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa, ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja kelvoton mies."
Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin.
"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi, ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia. Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka sivallukselta punoitti.
"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin, että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon.
"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään vaivaantuvan.