"Tämän jälkeen ei olisi ollut kummakaan, jos mies olisi toisinaan ajatellut, vieläköhän vaimo yhä piti Stiggestä. Mutta mitään sellaista ei juolahtanut hänen mieleensä, hän ei välittänyt vaimosta niin paljon, että olisi viitsinyt arvailla, kenestä hän piti tai kenestä ei. Hän ajatteli yhä vain omia surujaan ja unohti usein koko vaimon olemassaolon. Ei hän myöskään ihmetellyt sitä, että vaimo aina pysyi niin rauhallisena eikä kertaakaan kiivastunut hänelle, vaikk'ei hän koskaan kohdellut häntä niinkuin olisi pitänyt.
"Tässä kohden, herra kirkkoherra, minun on sanottava, että vaimon ainainen rauhallisuus lopulta niin sekoitti miehen ajatukset hänestä, ettei hän enää voinut aavistaakaan vaimon mielentilaa. Mutta sitten syksyllä, noin puoli vuotta häiden jälkeen, oli kerran kolea ja sateinen ilta. Mies oli hämäristä asti ollut ulkona ja tuli myöhään kotiin. Pirtti, jossa väki makasi, oli pilkkopimeänä, mutta peräkamarin takassa roihusi iso pystyvalkea. Vaimo oli jalkeilla ja oli asettanut pöydälle ruokaa, joka oli hiukan heidän jokapäiväistään parempaa. Miehen astuessa sisään vaimo sanoi hänelle: 'Annas kun minä otan tuon takin yItäsi, se on ihan märkä.' Hän veti sen miehen päältä ja piteli sitä takkavalkean hohteessa. 'Herran tähden, miten märkä se on', hän sanoi, 'saaneeko sitä nyt mitenkään kuivumaan huomiseksi!'
"'Missä ihmeessä sinä olet ollut tällaisessa ilmassa?' hän sanoi hetkisen kuluttua. Vaimo ei ollut koskaan ennen kysynyt häneltä sellaista, eikä mies tohtinut vastata, kun ei tiennyt, mikä hänellä oli mielessä.
"'Ihmiset juttelevat, että sinä joka ilta soudat koulutalolle ja istut siellä joenrannassa kivellä, liikahtamatta siitä tuntikausiin.' — 'Antaa ihmisten puhua', mies sanoi näyttäen yhtä tyytyväiseltä kuin ennenkin, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, kun oli tullut huomatuksi. — 'Niin, mutta ei vaimon ole niinkään hauska kuulla sellaista.' — 'Joutavia', mies vastasi, 'se, joka on ostamalla itselleen miehen hankkinut, se ei voi parempaa odottaa.'
"Vaimo seisoi uunin ääressä koettaen kääntää nurin takinhihaa, jossa oli niin paksu vuori ja jäykkä kangas, että siinä oli reistaamista. Mies katsahti häneen nähdäkseen, miten sanat häneen vaikuttivat. Hän huomasi, että vaimon huulet olivat hiukan hymyssä. Saatuaan viho viimein hihan käännetyksi vaimo sanoi: 'No, en minäkään niin kovin halukas naimisiin ollut; kyllä se oli isän hommaa alusta loppuun.'
"Mies katsahti kerran vielä vaimoonsa, ja kun hän nyt kohtasi hänen katseensa, ajatteli hän: Eipä hän näytä niinkään kenen tahansa talutettavalta. 'Kyllä sinä sentään pikemminkin olet niitä, jotka osaavat pitää oman päänsä', hän sanoi.
"'Osaan minkä osaan', vaimo sanoi, 'mutta ei isäkään ole leikin käsiteltävä. Mitä kettua hän ei koiralla saa, sille hän panee ansan.' Mies ei vastannut, hän oli jo vaipunut omiin mietteisiinsä ja tuskin kuulikaan, mitä vaimo sanoi. Mutta vaimo kaiketi ajatteli, että paras on puhua loppuun asti, koska niinkin paljon jo oli sanottu.
"'Et ole tainnut tietääkään', vaimo sanoi, 'että Ingmarila on aina ollut kuin isän silmäterä, siitä asti kun hän oli siellä lapsuutensa elänyt. Aina hän kehui sitä ja Ingmarien sukua. En mistään paikasta maailmassa ole kuullut niin paljon puhuttavan; melkeinpä minä tiedän enemmän sen talon kaikista entisistä eläjistä kuin sinä.'
"Kun vaimo oli ennättänyt kertoa tämän verran, nousi mies pöydästä, jonka ääressä hän oli aterioinut, ja kävi istumaan liedelle, selkä tuleen päin, niin että saattoi nähdä vaimonsa kasvot.
"'Sitten minulle kävi niinkuin jo itsekin tiedät', sanoi vaimo. — 'Älä nyt siihen enää koske', mies sanoi hätäisesti. Häntä hävetti ajatellessaan, miten oli kievaritalossa antanut vaimon istua kiusaantumassa. — 'Mutta sinun on se tiedettävä, että siitä saakka kun Stigge hylkäsi minut, alkoi isä hätäillä, ettei muka kukaan enää minusta huoli, ja hän tarjoili minua melkein kenelle tahansa. Pian minä siihen harmistuin, enhän toki niin huono ollut, että hänen olisi tarvinnut varsin tyrkytellä minua ihmisille.'