"Mutta vaikka mies itse uskoi olevansa ihan välinpitämätön vaimostaan", Ingmar edelleen kirjoitti, "jäi hän kuitenkin parina iltana kotiin, kun Barbroo oli sanonut olevansa hänestä niin huolissaan. Vaimo ei ollut ymmärtävinään, että mies hänen tähtensä pysyi kotona, vaan oli rauhallinen ja äänetön kuten ennenkin. Mutta Barbroo oli, kuten te, kirkkoherra, tiedätte, ollut kovin hyvä kaikkia Ingmarilassa eläviä vanhuksia kohtaan. He olivat häneen vallan ihastuneet. Kun nyt mies pysyi kotona ja istui muiden kanssa väentuvassa puhdetta pitämässä, oli Vanhalla-Liisalla ja Korppi-Pentillä suu hienossa hymyssä.
"Kaksi iltaa mies onnistui viihtymään kotona, mutta sitten seurasi sunnuntai-ilta, ja silloin vaimon päähän pisti ottaa kitaransa esille ja laulaa ajan kuluksi. Kotvan aikaa se onnistui, mutta sitten hän sattumalta aloitti laulun, jota Gertrud oli hyvin mielellään hyräillyt. Silloin mies ei enää kauempaa sietänyt kotonaoloa, vaan pani hatun päähänsä ja lähti.
"Ulkona oli pimeä kuin säkissä ja sataa tuhutti hienoa kylmää sadetta, mutta sellainen ilma oli juuri hänen mieleisensä. Hän souti jokea alas koulutalon kohdalle, istui rantakivelle ja ajatteli Gertrudia ja sitä aikaa, jolloin hän ei ollut lupauksiaan rikkonut, vaan oli vielä rehellinen, kunnian mies. Hän ei kääntynyt kotiin päin ennen kuin kellon kahtatoista käydessä. Silloin vaimo istui rantapenkerellä häntä odottamassa.
"Siitä mies ei pitänyt. Te, herra kirkkoherra, kyllä tiedätte, että miehistä on vastenmielistä, kun vaimoväki on heidän tähtensä huolissaan. Hän ei virkkanut vaimollensa sanaakaan, ennen kuin peräkamariin tultuaan. 'Kyllä sinun on parasta antaa minun tulla ja mennä miten itse tahdon', hän silloin sanoi, ja äänestä kyllä kuului, että hän oli tyytymätön. Vaimo ei vastannut mitään, raapaisi vain kiireesti tulta tikkuun ja sytytti kynttilän. Mies näki silloin, että hän oli läpimärkä, vaatteet olivat kuin valettuina ruumista myöten. Vaimo laittoi hänelle illallisen, teki tulen takkaan ja levitti vuoteen, ja koko ajan kuuluivat märät vaatteet kahisevan hänen päällään. Mutta vähintäkään suuttumuksen tai mielipahan ilmettä hänessä ei voinut huomata. Onkohan hän todella niin hurskasmielinen, ettei hän mistään kiusasta pahastu? mies ajatteli.
"Hän kääntyi äkisti vaimoonsa päin ja kysyi: 'Jos minä olisin samalla lailla menetellyt sinua kuin Gertrudia kohtaan, antaisitko sinä silloin minulle anteeksi?' Vaimo vilkaisi häneen silmänräpäyksen. — 'En', hän vain sanoi, ja samassa hänen silmänsä välähtivät. Mies jäi äänettömänä istumaan. Sepä kumma, ettei hän sitä minulle tekisi, vaikka hän antoi anteeksi tuolla Stiggelle, hän ajatteli, mutta arvatenkin minä hänen mielestään tein pahemmin, minä, sillä petinhän Gertrudin voitonhimosta.
"Pari päivää myöhemmin mies oli hukannut veistimensä. Hän haki sitä kaikkialta ja joutui siten kulkiessaan pesutuvan pieneen kamariin. Vanha-Liisa makasi siellä sairaana, ja Barbroo istui vuoteen vieressä lukemassa hänelle Raamattua. Se oli suunnattoman iso nahkakantinen, messinkihelainen Raamattu. Mies seisahtui sitä katsomaan. Kai se on Barbroon myötäjäisinä tänne tullut, hän ajatteli ja lähti tiehensä. Mutta heti paikalla hän kääntyi takaisin, otti Raamatun vaimonsa käsistä ja aukaisi sen ensimmäisen sivun. Nyt hän näki, että se todellakin oli niitä vanhoja Raamattuja, joita talossa oli ammoisista ajoin säilytetty ja jotka Katri oli myyttänyt huutokaupassa. 'Mistä tämä on tänne joutunut?' mies kysyi. Vaimo istui ääneti, mutta Vanha-Liisa vastasi: 'Eikö Barbroo ole sinulle kertonut, että hän on ostanut Raamatun takaisin?' — 'Ei, vai on Barbroo sen ostanut!' sanoi mies. — 'Enemmänkin hän on tehnyt', sanoi eukko innoissaan, 'kävisitpä kerran katsahtamassa väentuvan kaappiin.' Mies lähti heti pois huoneesta ja riensi väentupaan. Avatessaan siellä olevan kaapin hän näki hyllyllä kaksi talon vanhaa hopeapikaria. Hän otti ne esille, käänsi ne ylösalaisin nähdäkseen pohjissa olevat leimat ja huomasi ne oikeiksi. Barbroo astui sisään hänen siinä seisoessaan; hän näytti olevan hämillään. — 'Minulla oli hiukan rahaa säästöpankissa', sanoi hän hiljaa. Mies oli niin iloissaan, ettei häntä ollut sellaisena nähty pitkään aikaan. Hän meni vaimonsa luokse ja puristi tämän kättä. 'Tästä minä kiitän sinua oikein todenperään', hän sanoi. Heti sen jälkeen hän kohottausi suoraksi ja meni ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi väärin olla ystävällinen vaimolleen. Syyllisyys Gertrudia kohtaan sitoi hänet muka niin, ettei hänen sopinut Gertrudin sijan anastajalle osoittaa rakkautta eikä hyväntahtoisuutta.
"Tästä oli kulunut viikon verran. Mies astui ulos aitasta ja meni asuinrakennukseen päin; samassa muuan vieras mies avasi veräjää ja tuli pihalle. Saavuttuaan portaiden eteen vieras sanoi hyvänpäivän ja kysyi, oliko Barbroo Svenintytär kotona. 'Olemme vanhoja tuttavia, hän ja minä', hän sanoi. Silloin mies, vaikka se on kyllä ihmeellistä, heti luuli tuntevansa vieraan. — 'Taidat sitten olla Stigge Börjenpoika', hän sanoi. — 'En olisi luullut kenenkään täällä minua tuntevan', sanoi mies, 'poikkesinkin vain pikimmältään puhumaan pari sanaa Barbroon kanssa. Mutta älä hyvä mies vain kerro Ingmar Ingmarinpojalle, että minä täällä kävin. Hän ei oikein taitaisi pitää minun tulostani.' — 'Mitäs hassuttelet, minä luulen että Ingmar mielelläänkin näkisi sinut', mies sanoi, 'sellaista aito lurjusta hän on kyllä halunnutkin kerran nähdä.' Hän oli aivan silmittömästi raivostunut tuohon miesheittiöön, joka kaiken maailman ihmisille koetti uskotella, että Barbroo Svenintytär piti hänestä. — 'Ei ole minua ennen kukaan lurjukseksi haukkunut', Stigge sanoi. — 'Minä sanon sitten ensi kerran, jollei ole ennen tehty', sanoi mies, ja heti sen jälkeen hän nosti kätensä ja lyödä sivalsi häntä poskelle.
"Vieras hypähti taaksepäin kalmankalpeana ja kiukusta rumentuen. 'Mutta olkoon', hän sanoi, 'teethän mielettömän töitä. Tulin vain lainaamaan rahaa Barbroolta, ei minulla hänelle muuta asiata ollut.' Miestä alkoi nyt pikaisuutensa hieman hävettää. Hän ei voinut käsittää, mistä syystä hän oli menetellyt tuolla lailla. Mutta tuon raukan kuullen hän ei tahtonut ilmaista katumustaan, vaan ärjäisi vielä: 'Älä usko minun sitä pelkäävän, että Barbroo muka sinusta pitää. Mutta korvapuustin sinä olet ansainnut siitä, kun petit hänet.' Stigge Börjenpoika astui nyt ihan miehen eteen. — 'Koska nyt minua löit, kerron minä sinulle yhden seikan', hän sanoi, ja ääni tuli terävänä ja sähisten hänen kurkustaan. 'Luulen, että se, mitä saat kuulla, kirvelee mieltäsi pahemmin kuin jos sinut ruoskisin. Olet varmaan kovinkin rakastunut tuohon Barbroosi, ja juuri sen vuoksi minä sinulle kerron, että hän on sen Surumäen hevoshuijarin jälkeläisiä.'
"Hän seisoi ja katseli uteliaana, miten miehen kasvot muuttuisivat, mutta tämä ei näyttänyt kuin hiukan kummastuvan. Ensi alussa hän ei ollenkaan muistanut koko Surumäen ihmeellistä tarua. Mutta sitten hänen mieleensä alkoi johtua lapsena kuulemansa juttu, jonka te kirkkoherrakin varmaan tiedätte, että kaikki Surumäen suvusta syntyvät poikalapset tulivat sokeiksi ja tylsämielisiksi, mutta tyttäret olivat viisaampia ja parempia kuin muut ihmiset. Mutta koskaan hän ei ollut uskonut koko puheessa olevan vähintäkään perää. Stiggen peloittelu alkoi häntä naurattaa.
"'Taidat pitää puhettani paljaana loruna', sanoi Stigge ja astui vielä lähemmäs miestä, 'mutta minäpä sanon, että Sven Petterinpojan toinen vaimo oli sitä sukua. Koko Surumäen mökin väki oli muuttanut toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei heidän mainettansa tietänyt, mutta minun äitini tunsi heidät. Hän piti sen omana salaisuutenaan eikä virkkanut kenellekään, millainen vaimo Sven Petterinpojalla oli, ennen kuin minä mielittelin ottaa Barbroota vaimokseni. Ja saatuani kuulla sen minä en voinut häntä ottaa, mutta olin kuitenkin kunnon mies enkä ilmaissut oikeata syytä. Jos olisin ollut sellainen lurjus kuin haukut, olisin sen kyllä kertonut. Olen siitä kyllä saanut kuulla kunniani, mutta pysyin kuitenkin vaiti, kunnes sinä nyt minua löit. Tuskin Sven Petterinpoika itsekään tiesi, minkälaisesta epattosuvusta nai, sillä hänen vaimonsa kuoli synnytettyään tämän ainoan tyttären. Ja surumäkeläisten tyttäret kyllä ovat siroja ja somia, heidän pojistaan vain tulee sokeita ja älyttömiä. Ja nyt elä oman otsasi mukaan, tiedät miten käy. Et usko, kuinka minä sinua nauroin, kun ajattelin, miten sinä mielitiettysi hylkäsit, ja kun ajattelin sitä Ingmar Ingmarinpoikaa, joka sinulta tämän talon perii. Ja onneksi olkoon sulle tämän jälkeen elämä vaimosi kanssa.'