Tässä Ingmar vielä kerran keskeytti kirjoittamisen. Hän katsoi kelloa; oli jo hyvän matkaa keskiyön sivu. "Voi hyvä Isä, tuskin minä kykenen tätä kirjoittamaan", hän sanoi. "Tokkopa kirkkoherra edes voinee käsittää, kuinka kauhea se isku oli. Ja että se oli kahta kauheampi, kun emme koskaan päässeet selville lapsen oikeasta tilasta. Emme tänä päivänäkään vielä tiedä, oliko se terve vai oliko siinä jotakin vikaa."
Nyt minun täytyy ruveta kirjoittamaan lyhyemmin, hän ajatteli, muuten en saa tätä aamuun valmiiksi.
"Nyt minun on sanottava kirkkoherralle", Ingmar kirjoitti, otettuaan uudelleen kynän käteensä, "että viime aikoina mies oli aina ollut hyvä Barbroota kohtaan, välistä niinkin hyvä kuin vastanaineiden kesken on tavallista. Mutta kaiken rakkautensa hän luuli kuuluvan Gertrudille, ja hän sanoi itsekseen: En minä pidä Barbroosta, mutta täytyyhän minun olla hyvä häntä kohtaan, kun hän on niin kovan kohtalon alainen. Täytyyhän hänen toki tietää, ettei ole yksin maailmassa, että hänellä on mies, joka tahtoo hänestä huolta pitää.
"Lapsen kuoltua Barbroo ei sitä paljon itkenyt. Enemmänkin hän näytti olevan iloissaan, kun se oli poissa. Parissa viikossa hän oli täydellisesti rauhoittunut. Ei kukaan voinut hänestä nähdä, pitikö hän elämäänsä onnettomana, vai oliko hän nyt taas heittänyt tukalat ajatukset mielestään.
"Kesän tultua Barbroo lähti yksinään karjamökille, ja mies jäi kotiin taloa hoitamaan.
"Mutta nyt hänessä alkoi tapahtua ihmeellinen muutos. Kun hän meni tupaan, hänen katseensa vaistomaisesti etsi Barbroota. Välistä hän kesken työnsä nosti päätään ja koetti kuulostaa vaimonsa ääntä. Hänestä tuntui kuin kaikki rattoisuus olisi talosta kadonnut. Ei se enää ollut sama paikkakaan.
"Lauantai-iltana hän meni metsämökille Barbroon luo. Tämä oli istumassa kivellä oven edessä pitäen käsiään polvilla, ja vaikka hän näki miehensä tulevan, ei hän lähtenyt tätä vastaan. Silloin mies istui hänen viereensä. 'Kuulehan, minussa on nyt syntynyt niin omituinen tunne', hän sanoi. — 'Niinkö on', sanoi vaimo sen enempää kysymättä. — 'Nyt minä nimittäin olen alkanut pitää sinusta.' Vaimo katsahti häneen, ja mies huomasi hänen olevan niin raukeana, että tuskin jaksoi nostaa silmiään maasta. — 'Se on nyt liian myöhäistä', hän sanoi.
"Mies vallan säikähti nähdessään, missä tilassa hän oli. 'Sinun ei ole hyvä oleksia täällä salolla näin yksin', hän sanoi. — 'Kyllä minun hyvä on olla, tänne minä tahtoisin jäädä koko iäkseni.'
"Mies yritti vielä kerran jatkaa puhetta siitä, että hän nyt oli rakastunut häneen ja ettei hän enää ollenkaan ajatellut muuta kuin häntä. Hän ei ollut itsekään ollut siitä selvillä ennen kuin vaimon kotoa lähdettyä. Barbroo vastasi vain harvasanaisesti. 'Olisit sanonut tuon minulle mennä syksynä', hän virkkoi. — 'Herra Jumala, miten sinun laitasi oikein onkaan?' sanoi mies varmaankin ihan toivottoman näköisenä. — 'Ei, ei se mitään vaarallista ole', sanoi vaimo koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin voi. Elokuussa mies taas eräänä päivänä tuli hänen luokseen. 'Minulla on nyt surullisia uutisia', hän sanoi tavatessaan Barbroon. — 'Mitä niin?' hän kysyi. — 'Sinun isäsi on kuollut.' — 'Niin, se on todella meille molemmille tärkeä tapaus', sanoi vaimo.
"Barbroo istahti tienviereen kivelle ja pyysi miestä istumaan viereensä. — 'Nyt meillä on vapaus menetellä oman tahtomme mukaan', hän sanoi, 'ja nyt me otamme eron.' Mies yritti keskeyttää häntä, mutta vaimo ei antanut hänelle suunvuoroa. — 'Niin kauan kuin isä eli, se oli mahdotonta, mutta nyt meidän täytyy heti hakea ero', hän sanoi, 'ymmärräthän sen itsekin.' — 'Ei', sanoi mies, 'en minä sitä sellaista ymmärrä.' — 'Näithän, minkälaisen lapsen minä sinulle synnytin.' — 'Kaunis lapsi se oli', sanoi mies. — 'Se oli sokea, ja siitä olisi tullut epatto', sanoi vaimo. — 'En minä välitä siitä, sittenkin tahdon saada sinut.'