Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.
Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.
Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta hän ei voinut kestää.
Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.
Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.
Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen. Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!
Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.
Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva, ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen teitään.
Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt,
Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.
Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi suurta huojennusta.