Sitä myöten kuin pikku kääröt valmistuivat, ne vietiin Gertrudille, ja hän pani ne kaikki paikalleen suureen matka-arkkuun.
Mutta jollei Gertrud olisi ollut niin perehtynyt syntymäpitäjäänsä, ei hän olisi voinut ottaa toimittaakseen näitä kaikkia eri lähetyksiä niiden oikeille omistajille, sillä joidenkuiden osoitteet olivat hyvin hullunkurisia. Hän sai pariinkin kertaan ajatella, ennen kuin arvasi, mistä hän löytäisi "Ranssun, joka asui tienhaarassa", ja "Liisan, joka oli Petter Laurinpojan sisar", ja "Erkin, joka toissa vuonna oli lautamiehen renkinä".
Ljungo Björninpojan poika Gunnar toi isoimman käärön. Se oli osoitettu "Katrille, joka oli vieruskumppanini koulussa ja oli salokyliltä kotoisin". Sukunimeä hän ei muistanut; mutta tälle Katrille hän oli suutaroinut parin kiiltonahkakenkiä, joissa oli korkeat, käyristetyt korot. Hän tiesi tunnossaan, että sen kauniimpaa kenkätyötä siirtokunnassa ei ikinä ollut tehty. "Ja vie hänelle terveiset, että tulee tänne minun luokseni niinkuin kotoa lähtiessä sanottiin", hän sanoi jättäessään käärön Gertrudin huostaan.
Mutta suurtalolliset tulivat Ingmarin luokse ja jättivät hänelle kirjeitä ja tärkeitä toimia. "Ja sitten sinä käyt kirkkoherran ja lautamiehen ja koulumestarin luona", he lopuksi aina sanoivat, "ja kerro heille, että olet omin silmin nähnyt meidän olevan hyvissä oloissa ja että me asumme oikeassa talossa emmekä maakuopissa, ja että me teemme työtä ja saamme kelvollista ravintoa ja että me elämme siivosti oikeiden ihmisten lailla."
Siitä lähtien kun Boo oli tavannut Ingmarin Josafatin laaksossa, olivat heidän välinsä olleet hyvin ystävälliset, ja Boo oli kaikkina joutohetkinään istunut Ingmarin luona, kun tämä taudin aikana oli muutettu erityiseen vierashuoneeseen. Mutta sinä päivänä, jolloin Gertrud oli Öljymäeltä tultuaan luvannut lähteä Ingmarin mukana Taalainmaahan, ei Boo ollenkaan pistäytynyt sairashuoneeseen. Ingmar kyseli häntä monta kertaa, mutta kukaan ei ollut Boota tavannut.
Boon poissaolo alkoi Ingmaria yhä enemmän vaivata, kuta pitemmälle päivä kului. Ensi hetkenä hän oli ollut Gertrudin myöntymisestä hyvillään ja onnellisena. Hän oli silloin ollut vain kiitollinen saadessaan luvan viedä hänet pois tästä vaarallisesta maasta, jonne Gertrudin oli hänen syystään ollut melkein pakko lähteä. Ja tosin hän yhä vieläkin oli siitä iloissaan, mutta vähitellen hänessä selveni selvenemistään se tunne, että hän ikävöi vaimoansa. Viimein hän ei enää voinut pitää mahdollisena koko tämän aikeensa toteuttamista. Väliin hänestä tuntui olevan pakko kertoa Gertrudille koko elämänsä, mutta tarkemmin mietittyään hän ei sitä kuitenkaan rohjennut. Saatuaan tietää hänen pitävän toisesta Gertrud varmaan heti ensimmäiseksi kieltäytyisi lähtemästä hänen kanssaan kotimatkalle. Eihän hän edes tiennyt, kenestä Gertrud piti, hänestä itsestäänkö vai jostakin muusta. Välistä hän oli luullut Boota siksi, mutta nyt viime aikoina hänen oli täytynyt huomata, ettei Gertrud koko siirtokunnassa oloaikanaan ollut rakastanut ketään muuta kuin sitä, jota hän kävi Öljymäellä odottamassa. Ja nyt hänen maailmaan palatessaan kenties vanha rakkaus Ingmariin herää hänessä uudelleen. Ja jos niin kävisi, silloin Ingmarin kai olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin ja koettaa tehdä hänet onnelliseksi, kuin koko elämänsä ajan kaipailla toista, jota ei koskaan voisi saada omakseen.
Mutta vaikka hän näin koetti omaa itseään vastustaa, hän kuitenkin yhä sitkeämmin kiintyi tuohon vastenmielisyyteen, joka häntä kiusasi. Kääre silmillä istuessaan hän näki alati edessään vaimonsa kuvan. Ihan nähtävästihän minut on määrätty kuulumaan hänen kanssaan yhteen, hän ajatteli. Ei kenelläkään muulla ole minuun mitään valtaa.
Tiedän jo, mistä syystä minä oikeastaan rohkenin ryhtyä tähän yritykseen, hän jatkoi. Tahdoin olla yhtä kunnon mies kuin isä. Samoin kuin hän nouti äidin vankilasta kotiin, minä aioin noutaa Gertrudin Jerusalemista. Mutta nyt minä käsitän, ettei se voi minulta käydä niinkuin isältä. Keskitiehen minä jään, sillä minähän pidän toisesta.
Iltapuolella Boo viimein tuli Ingmarin luo. Hän jäi ovensuuhun seisomaan, ikään kuin aikoen heti lähteä tiehensä. "Kuulin sinun kyselleen minua", hän sanoi. — "Niin kyselin", sanoi Ingmar, "nyt minä näet olen lähtöaikeissa." — "Tiedän jo, että se nyt on päätetty", Boo ihan lyhyesti virkkoi.
Ingmarin silmät olivat kääreessä. Hän käänsi päätään sinnepäin, missä Boo seisoi, ikään kuin olisi toivonut hänet näkevänsä. "Puheestasi kuuluu, että sinulla on kiire", hän sanoi. — "Onhan minulla yhtä toista askarta." Boo astui askelen oveen päin. — "Olisin muuten tahtonut kysyä sinulta hiukan."