Mutta kun mrs Gordon oli lopettanut lyhyen raamatunselityksen, joka hänen oli tapana pitää joka aamu, nousi vanha miss Hoggs ylös ja rukoili, että Jumala antaisi siunauksensa Ingmarin matkalle ja soisi hänen onnellisesti päästä kotiin. Sitten nousi amerikkalaisia ja syyrialaisia toinen toisensa jälkeen rukoilemaan, että Jumala johdattaisi Ingmarin totuuden oikeaan valoon.

Muutamat puhuivat hyvin kauniin sanoin. He lupasivat rukoilla joka päivä Ingmarin, rakkaimman veljensä, puolesta ja toivottivat hänelle jälleen terveyttä. Ja kaikki toivoivat, että hän palaisi Jerusalemiin.

Vieraiden puhuessa olivat ruotsalaiset äänettöminä. He istuivat vastapäätä Ingmaria ja katselivat häntä.

Ingmaria katsellessaan he ehdottomasti johtuivat ajattelemaan, miten turvallista ja rehellistä ja hyvin järjestettyä heidän vanhassa maassaan kaikki oli. Niin kauan kuin Ingmar oli täällä heidän joukossaan, he olivat olleet huomaavinaan jotakin siitä täälläkin. Mutta nyt Ingmarin lähtiessä alkoi turvattomuudentunne heitä ahdistaa. He tunsivat ikään kuin eksyneensä laittomaan maahan kaikkien niiden keskeen, jotka säästämättä ja armotta taistelivat keskenään ihmissieluista.

Ja sitten he alkoivat murhemielin ajatella kotia. He näkivät koko seudun ja sen talot ja vainiot. Ja ihmiset kulkivat rauhallisina ja hiljaa teillä, kaikki oli turvallista, päivät kuluivat vaihteluitta, ja toinen vuosi oli niin toisensa kaltainen, ettei niissä huomannut minkäänlaista eroa.

Mutta talonpoikain juuri muistellessa kotiseudun suurta hiljaisuutta johtui heidän mieleensä, miten huumaavan suurta nyt oli ollut joutua elämään, saada elämälleen oikea päämäärä ja päästä irtautumaan päivien harmaasta yksitoikkoisuudesta.

Ja eräs heistä kohotti äänensä ja alkoi rukoilla ruotsiksi ja sanoi:
"Minä kiitän sinua, Jumala, että olet antanut minun tulla
Jerusalemiin."

Sitten he nousivat toinen toisensa jälkeen ja kiittivät kaikki Jumalaa siitä, että hän oli johdattanut heidät Jerusalemiin.

He kiittivät häntä rakkaasta siirtolasta, joka oli heidän suuri ilonsa. He kiittivät häntä siitä, että heidän lapsensa jo pienuudesta asti saivat oppia elämään yhteishengessä kaikkien ihmisten kanssa. He odottivat, että nuorista tulisi paljon täydellisempiä kuin he itse olivat. He kiittivät vainoista ja kärsimyksistä, he kiittivät siitä ihanasta opista, jota heidät oli kutsuttu harjoittamaan.

Ei yksikään istuutunut todistamatta suuresta onnestaan. Ja Ingmar ymmärsi heidän sanoneen sen hänen takiaan, jotta hän saisi sen käsityksen ja niin kotonakin kertoisi, että he kaikki olivat onnellisia.