Hän meni ulos, eikä kauan kestänyt, kun kastetoimitukseen oltiin valmiina. Papinkauhtana ja käsikirja otettiin esiin pienestä matkalaukusta, joka kirkkoherralla aina oli mukanaan, ja vadillinen vettä tuotiin sisään. Vanha-Liisa tuli sylikummiksi.
Kirkkoherra seisoi keskilattialla sitoen kauhtanaa ylleen. "Ensiksi minun sitten pitäisi saada tietää, millä nimellä poika ristitään", hän sanoi. — "Tahtoisiko Barbroo itse antaa hänelle nimen?" esitti lääkäri. Kaikki katsoivat Barbroohon. Hänen huulensa liikkuivat pari kertaa, mutta mitään ääntä niistä ei tullut. Siitä odotuksesta ei näyttänyt tulevan loppua.
Kun Ingmar sen näki, ajatteli hän näin. Nyt Barbroo muistelee, minkä nimen hänen poikansa olisi saanut, jos kaikki olisi niinkuin olla piti. Hän ei saa häpeältään puhutuksi. Ingmarin mieli heltyi niin, että viha vaimoa kohtaan haihtui ja hänen entinen suuri rakkautensa täytti valtavana voimana hänet. Voihan hänen lapsensa nimenä hyvinkin olla Ingmar, hän ajatteli. Mitäpä minä siitä? Mehän eroamme kuitenkin. Parasta olisi, kun voisimme edes jotenkin vielä saada ihmiset uskomaan, että lapsi on muka minun, jotta hän saisi hyvän nimensä ja maineensa takaisin.
Mutta tätä hän ei tahtonut suoraan esittää, vaan keksi toisen tavan: "Koska Vahva-Ingmar on pitänyt tästä kasteesta huolen, niin eiköhän hän antaisi pojalle omaa nimeänsä." Hän katsoi tätä sanoessaan vaimoonsa, nähdäkseen ymmärsikö tämä hänen tarkoitustaan.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt nämä sanat virkkaa, kun Barbroo nousi. Hän astui hiljaa paikaltaan peremmäs, kunnes seisoi vastapäätä kirkkoherraa. Sitten hän sanoi eheästi ja vapaasti: "Ingmar on ollut minulle niin hyvä, etten enää jaksa nähdä hänen tuskaansa, mutta nyt minä tahdon tunnustaa, että lapsi on hänen. Ingmariksi tätä lasta ei ristitä, sillä se on sokea ja älypuoli."
Ja näitä sanoja lausuessaan hän tunsi mieltänsä hirveästi katkeroittavan, kun nyt hänen elämänsä pohjimmainen salaisuus oli häneltä reväisty pois. Hän herahti itkuun, ja kun hän ei tuntenut voivansa nyyhkytystään hillitä, riensi hän ulos huoneesta antaakseen kuolevan olla rauhassa.
Väentuvassa hän heittäytyi suuren pöydän varaan ja itkeä tyrski valtoimena.
Hetken perästä hän nosti päätään ja kuulosti peräkamariin. Sieltä kuului silloin matalaäänistä puhetta. Vanha-Liisa parhaillaan kertoi heidän olostaan karjamökillä.
Taaskin hän katkeroitui siitä, että salaisuus oli tullut ilmi, ja taaskin hän hyrskähti itkuun. Mikä kumma voima hänet oli pakottanutkin puhumaan, juuri kun Ingmar oli kaikki hänelle niin tasoittanut, että hän hyvinkin olisi voinut vielä pari viikkoa olla vaiti, kunnes olisi saanut eron. Nyt minun täytyy surmata itseni. Tämä päivä on minun viimeiseni.
Sitten hän kuulosti uudelleen. Nyt kirkkoherra luki kastesanoja. Hän puhui niin selvään, että Barbroo kuuli joka sanan. Vihdoin tuli nimen antamisen vuoro. Nimen kirkkoherra lausui kovemmalla äänellä kuin muun. Se oli Ingmar.