"Niin, Halvor, sen kellon omistaminen on jo sinänsä suuri asia."
Antaessaan kellon katseltavaksi Halvor ei koskaan päästänyt sitä kokonaan irti, vaan piti aina ketjuista kiinni. Hän ei hetkeksikään luovuttanut sitä kenenkään toisen haltuun.
Eräänä päivänä Halvor seisoi tuolla lailla talonpoikajoukon keskellä. Hän kertoi kertomistaan ja otti lopulta kellon esille. Heti levisi harras hiljaisuus, kellon kiertäessä yhdeltä toiselle.
Silloin sattui Eljas astumaan sisään, mutta hänen tuloaan ei huomattu, sillä kukaan ei hennonut kääntää silmiään kellosta. Eljas arvasi heti mihin miehet niin hartaasti tuijottivat, sillä hänkin oli kuullut, miten Halvor oli saanut hänen appi-isänsä kellon. Ei hänen kateekseen käynyt, mutta hänestä oli hassua aikamiesten tuolla lailla katsoa silmät päästään vanhaan kellorämään.
Eljas hiipi varpaisillaan niiden taakse, jotka tiskiin nojasivat, ojensi äkkiä kätensä ja riipaisi kellon sen pitelijältä. Sen hän teki vain piloillaan, härnätäkseen hiukkasen Halvoria, eikä missään ryöstön aikeessa.
Halvor koetti temmata kelloaan takaisin, mutta Eljas peräytyi edemmäksi ja riiputteli sitä ilmassa, niinkuin sokerinpalasta koiralle. Halvor otti vauhtia ja hyppäsi käsivarassa tiskin yli. Hän näytti niin vihastuneelta, että Eljas säikähti ja syöksyi ovelle sen sijaan, että olisi jäänyt paikalleen ja antanut kellon pois.
Oven ulkopuolella oli lahonneet portaat. Niissä nyt Eljaksen jalka sattui loveen ja hän kompastui pitkäkseen maahan. Halvor heittäytyi hänen päälleen, repäisi ensin kellon hänen kädestään ja potki häntä sitten vähän aikaa kengän korolla.
"Suotta sinä niin kovasti isket", sanoi Eljas. "Paremmin tekisit, kun katsoisit miten minun selkäni kävi."
Halvor ei lyönyt sen enempää, mutta Eljas makasi yhä paikallaan yrittämättäkään nousta. — "Auta minua ylös", hän pyysi. — "Etköhän tuosta päässe ominkin voimin, kunhan pääsi selviää." — "En minä ole humalassa", Eljas sanoi, "mutta kun hyppäsin portaista, välähti silmissäni ihan kuin Suur-Ingmar olisi ollut vastassani ottaakseen minulta kellon, ja sen vuoksi minä niin pahasti kaaduin."
Halvor kumartui nostamaan kainaloista miespahaa pystyyn. Sitten oli Eljas vietävä kotiinsa makuulla kärryjen päällä. Hänen selkärankansa oli taittunut, eikä hänestä ikipäivinä enää voinut tulla omin jaloin kävelijää.