"Luulen hallinneeni taloa yhtä hyvin kuin kuka tahansa muu Ingmar Ingmarinpoika", hän tuumi. "Heinäkaupoissa minä olen hyötynyt enemmän kuin isä, ja minun teettämäni pellonojat eivät kasva ruohoa niinkuin hänen. Ja toden sanoakseni minä en tärvele metsääkään kaskea kaatamalla, niinkuin hän.
"Usein kyllä mieli tahtoo painua apeaksi", oli mies puhelevinaan, "ei aina tunnu yhtä kevyeltä kuin tänään. Isän ja isoisän aikana sanottiin, että Ingmarien suku on niin vanhaa, että he tietävät, millaiseksi Luoja maailmansa aikoi, ja silloin heitä vallan pyytämällä pyydettiin olemaan pitäjän valtiaina. He asettivat papit ja lukkarit, he määräsivät milloin joki oli perattava ja mihin laitettava koulu. Mutta minulta ei kysy neuvoa kukaan, minulla ei ole mitään sananvaltaa.
"Omituista sentään, kuinka huolet ovat helppoja kestää näin aamuisin; nytkin tuo kaikki minua melkein naurattaa. Ja kuitenkin minä pelkään, että syksyllä käy pahemmin kuin koskaan ennen. Jos teen sen, mitä nyt aion, ei rovasti eikä tuomari vastedes tule kirkkomäellä lyömään kättä kanssani, niinkuin he tähän asti vielä ovat tehneet. Ei minua valita edes köyhäinhoitohallitukseen, ja saan aivan heittää mielestäni toivon, että minusta tehtäisiin kirkonisäntä."
Mietiskely ei milloinkaan suju niin helposti kuin tuolla lailla astellessa yhtä auran kyntämää vakoa toisen jälkeen. On yksin, ei muuta ajankuluksi katseltavaa kuin varikset, jotka kävelevät kynnöksellä nokkimassa matoja. Miehestä tuntuivat ajatukset syntyvän niin vaivatta, kuin jos joku olisi kuiskaillut niitä hänen korvaansa. Ja hän iloitsi ja elpyi siitä, sillä hyvin harvoin hän tunsi päänsä niin selväksi ja sukkelaksi. Huolet alkoivat näyttää turhilta, hän lohduttautui sillä, että eihän kukaan vaadikaan häntä syöksymään onnettomuuteen.
Jospa isä olisi elossa, voisi pyytää hänen neuvoaan nyt, niinkuin aina ennenkin tukalissa tiloissa. Hän kävi tuskaiseksi, melkein kuin lapsi, kun ei ole isä likellä, jolta saisi kysyä.
"Kun vain osaisin hänen luokseen", hän sanoi ja myhähti jo sitä ajatellessaan, "niin varmaan lähtisin. Mitähän ihmettä Suur-Ingmar sanoisikaan, kun minä kerran ilman aikojani kävelisin hänen luokseen. Tuntuu kuin hänen pitäisi asua suuressa kartanossa, missä on laajat pellot ja niityt ja isot rakennukset ja lukuisa ruskea karja ilman yhtään mustaa tai kirjavaa, niinkuin hän täällä maan päällä halusi. Kun minä sitten astun väentupaan…"
Kyntömies seisahtui yht'äkkiä keskelle peltoa, ojensihe pystyyn ja naurahti. Hän iloitsi sanomattomasti noista mielikuvista, ne juoksivat kuin kilpasilla hänen kanssaan, niin että hän tuskin tiesi, seisoiko enää maassa. Oli kuin hän siinä tuokiossa olisi kohonnut isänsä luo taivaaseen.
"Kun minä sitten astun väentupaan", hän jatkoi, "istuu siellä lavitsat täynnä talonpoikaisukkoja, kaikilla harmaanpunertava tukka ja valkoiset kulmakarvat ja hieman riippuva alahuuli, ja kaikki niin isän näköisiä kuin marja on toisensa näköinen. Kun tupa on noin täynnä väkeä, kainostuttaa minua vähäisen ja minä seisahdun ovensuuhun. Mutta kun isä minut näkee, lausuu hän paikaltaan pöydän päästä: — 'Terve tultuasi, Pikku-Ingmar Ingmarinpoika!' Ja sitten isä tulee luokseni. — 'Tahtoisin puhua kanssanne pari sanaa, isä', minä sanon, 'mutta tässä on sellainen joukko vieraita läsnä.' — 'Ei se mitään, ne ovat kaikki omaa heimoa', isä sanoo, 'nämä ovat joka mies asuneet Ingmarilassa, vanhin heistä jo pakanuuden aikaan.' — 'Niinkö; mutta minä tahtoisin kuitenkin puhua asiani kahden kesken.'
"Isä käänteleikse sitten vähäisen ja miettii, mentäisiinkö oikein peräkamariin, mutta kun vieras ei ole sen parempi kuin minä, menee hän keittiöön. Siellä hän istahtaa uuninpankolle ja minä hakkuutukille. — 'Teillähän on täällä oiva talo, isä', minä sanon. — 'Onhan se', isä sanoo. 'Kuinkas kotona Ingmarilassa jaksetaan?' — 'Hyvin', minä sanon, 'viimekin vuonna saatiin kaksitoista taaleria heinäkippunnasta' [kippunta = 20 leiviskää]. — 'Onko se mahdollista?' isä sanoo. 'Ethän vain ole tullut tänne hullutuksia uskottelemaan, Pikku-Ingmar?'
"'Mutta minun itseni laita on huonosti', jatkan minä. 'Alati kuulen kehuttavan, kuinka viisas te, isä, olitte, mutta minusta ei välitä kukaan.' — 'Eivätkö ole valinneet sinua kunnallislautakuntaan?' kysyy nyt isäukko. — 'Ei koulu- eikä kirkkoneuvostoon, saati sitten lautakuntaan.' — 'Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt, Pikku-Ingmar?' — 'Enpähän mitään, mutta sanovat että sen, jolle annetaan hoidettavaksi muiden ihmisten asioita, pitää ensin osata järjestää omansa.'