"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. — "Hiljaa!" kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi.
Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille."
Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset, punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin.
Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan. Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet olivat puhjenneet puihin.
Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu.
Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät, ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät.
Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi.
Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme."
Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja kaunismuotoiset.
Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle kaikki tyynni.