"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne."
Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä.
"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso, yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen nöyryydessään."
Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. — "Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä!
"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi.
"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja, joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita —."
"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti.
"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi.
"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään.
"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden
Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum.