"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei rohjennut vastata. — "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. — "Niin niin, mutta miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. — "Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun."
Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. — "Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä tyyntymään. — "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä lepyttääkseen. — "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." — "Sinun parastasihan me aina olemme katsoneet." — "Mutta sahan te vuokraatte Hellgumille", Ingmar sanoi. — "Meidän on hankittava Hellgumille jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin, että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä."
"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum sahan." — "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi Halvor. — "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja teidän uskoonne kääntymisestä olisi." — "Älä sinä nyt tahallasi käännä meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. — "Kyllä minä tarkoituksen ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini."
Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne kauemmaksi.
Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt on meneteltävä.
Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle.
Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi.
Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka ei vielä ollut huomannut häntä.
Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi. Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa.
Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi, aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa.