Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa sellaisen liiton raueta.
Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.
Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille käräjäkummuille.
Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.
Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa. »Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina, yhdessä vaeltavat halki elämän!»
Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi, kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?
Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui, sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.
2.
Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli. Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.
Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta muutamia yksinäisiä korsia.