Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.
Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.
Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.
»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» —
Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.
Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään. Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta, jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan himolta.
Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten, jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.
Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva. Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin, laivaksi.
Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo, että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen kotimatkaani.'
Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.