»Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,
Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»
Ja kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he koettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa kerratessaan säettä:
»Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»
Laiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että se jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.
Mutta nuori metsänhengetär leikki kuin piilosilla hirven sarvien takana. Hän vuoroin lymysi, vuoroin kurkisteli. Hän ei pysähdyttänyt hirveä, vaan hoputti sitä kauemmas veteen.
Kun korkeajalkainen eläin oli päässyt pari syltä rannasta, ratsastajatar hyväili sitä saadakseen sen pysähtymään. Sitten hän kumartui ottamaan joesta muutamia lumpeita. Ei hän ollut tullut roomalaisia merimiehiä katsomaan.
Silloin Silvius Antonius otti sormestaan sormuksen, huudahti, jolloin nymfi kohotti katseensa, ja heitti sormuksen hänelle.
Nymfi ojensi kätensä ja otti korun kiinni. Hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän ojensi kätensä saadakseen lisää. Silvius Antonius heitti toisen sormuksen.
Haltijatar viskasi äkkiä lumpeet takaisin jokeen ja ajoi hirven kauemmaksi veteen. Aina väliin hän pysähdytti ratsunsa. Silloin Silvius Antonius viskasi taas sormuksen, joka houkutteli metsänneitoa eteenpäin.
Äkkiä tämä näytti kokonaan voittaneen epäilynsä. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Hän läheni laivaa houkuttelematta. Vettä oli hirven lapoihin saakka. Se oli ihan laivan partaan kohdalla.