Jonkin aikaa hän ja Raniero olivat taas yhtä onnelliset kuin ensi alussakin.
Francescalla oli veli, jonka nimi oli Taddeo. Tämä oli käynyt Venetsiassa kauppamatkalla ja siellä hän oli ostanut itselleen silkkisiä ja samettisia vaatteita. Kun hän tuli kotiin, hän komeili niissä, mutta Firenzessä ei ollut tapana käydä niin kallisarvoisissa puvuissa, joten moni teki hänestä pilkkaa.
Eräänä yönä olivat Taddeo ja Raniero ulkona viinikrouvissa. Taddeo oli pukeutuneena vihreään, sopulin nahkalla sisustettuun vaippaan ja sinipunertavaan takkiin. Raniero viekoitteli nyt hänet juomaan niin paljon viiniä, että hän nukahti, jolloin Raniero otti häneltä hänen vaippansa ja ripusti sen linnunpelättimeen, joka oli pystytetty kaalimaalle.
Kun Francesca kuuli tämän, hän taaskin suuttui Ranieroon. Ja samassa hän näki edessään suuren kultakuteisen kankaan, joka kuvasi hänen rakkauttaan, ja hän oli näkevinään miten se hupeni Ranieron leikatessa siitä kappaleen toisensa perästä.
Tämän jälkeen vallitsi taaskin sopu jonkin aikaa heidän välillänsä, mutta Francesca ei ollut enää yhtä onnellinen kuin ennen, sillä hän pelkäsi alituisesti Ranieron tekevän jotakin, joka vahingoittaisi hänen rakkauttansa.
Ei sitä tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä Raniero ei voinut koskaan pysyä alallaan. Hän halusi, että ihmiset aina puhuisivat hänestä ja kehuisivat hänen uljuuttansa ja uhkarohkeuttansa.
Firenzen silloisessa tuomiokirkossa, joka oli paljoa pienempi nykyistä, riippui ylhäällä, toisen päädyn päällä suuri, raskas kilpi, ja sen oli eräs Francescan esi-isistä asettanut sinne. Se lienee ollut raskain kilpi, mitä kukaan Firenzessä oli jaksanut käsitellä, ja kaikki Ubertin suvun jäsenet ylpeilivät siitä, että joku heistä oli kyennyt kiipeämään torniin ja ripustamaan sen sinne.
Mutta nytpä Raniero eräänä päivänä kiipesi sinne ylös, asetti kilven selkäänsä ja toi sen mukanaan alas.
Kun Francesca sai tästä kuulla, hän ensi kertaa sanoi Ranierolle, että tällainen häntä kiusasi, ja pyysi, ettei hän tällä tapaa koettaisi nöyryyttää sitä sukua, johon Francesca kuului. Raniero, joka oli odottanut Francescan kehuvan hänen urotyötään, suuttui kovasti. Hän vastasi jo pitemmän aikaa huomanneensa, ettei Francesca iloinnut hänen menestyksestään, vaan ajatteli ainoastaan omaa sukuansa. — "Jotakin muuta minä ajattelen", sanoi Francesca, "nimittäin rakkauttani. En tiedä miten sen käy, jos jatkat tällä tavalla."
Tämän jälkeen he usein puhuttelivat ynseästi toisiansa, sillä Raniero ryhtyi melkein aina johonkin sellaiseen, jota Francesca kaikkein vähimmin saattoi sietää.