Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa jälkeen hänen päänsä ympäri.
Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.
Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi kuunnellen mehiläistä.
Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.
Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.
Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.
"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä", kuiskasi hän itsekseen.
Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.
"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?" kuiskasi hän.
Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.