Mutta joka tapauksessa oli eroa pienten toverien työssä. Juudaksen linnut olivat niin vinoja, että ne lakkaamatta kaatuivat nurin, ja vaikka hän kuinka olisi työskennellyt pienillä kovilla sormillaan, hän ei saanut niiden ruumiita sileiksi eikä kaunismuotoisiksi. Hän vilkaisi joskus salaa Jeesukseen nähdäkseen, miten tämä sai lintunsa niin tasaisiksi ja sileiksi kuin tammenlehdet Taborin metsissä.
Jeesus kävi yhä onnellisemmaksi, mitä useampia lintuja hän sai valmiiksi. Toinen oli hänen mielestään toistaan kauniimpi ja hän katseli niitä kaikkia ylpeydellä ja rakkaudella. Ne olisivat hänen leikkitovereitansa, hänen pieniä sisaruksiansa, ne nukkuisivat hänen vuoteessaan, pitäisivät hänelle seuraa, laulaisivat hänelle lauluja, kun äiti jättäisi hänet yksin. Hän ei koskaan ollut mielestään ollut niin rikas, eikä hän koskaan enää tuntisi itseään yksinäiseksi eikä hylätyksi.
Roteva vedenkantaja astui ohi kumaraselkäisenä kantaen raskasta säkkiänsä, ja heti hänen perässään tuli vihanneskauppias, joka retkuili aasin selässä suurien, tyhjien pajukoriensa keskellä. Vedenkantaja laski kätensä Jeesuksen vaalealle kähäräpäälle ja kyseli hänen lintujansa, ja Jeesus kertoi hänelle, että niillä kullakin oli nimensä ja että ne osasivat laulaa. Kaikki hänen pienet lintunsa olivat tulleet vieraista maista hänen luoksensa ja kertoivat hänelle asioita, joita vain ne ja hän itse tiesivät. Ja Jeesuksen näin puhellessa unohtivat sekä vedenkantaja että vihanneskauppias hyväksi aikaa askareensa kuunnellessansa häntä.
Mutta kun he aikoivat jatkaa matkaansa, viittasi Jeesus Juudakseen.
"Katsokaa, kuinka kauniita lintuja Juudas laittaa!" sanoi hän.
Silloin vihanneskauppias pysähdytti hyväntahtoisesti aasinsa ja kyseli Juudakselta, oliko hänenkin linnuillansa nimet ja osasivatko nekin laulaa. Mutta Juudas ei tiennyt siitä mitään, hän oli itsepäisesti ääneti eikä nostanut silmiään maasta ja vihanneskauppias potkaisi suuttuneena yhtä hänen linnuistansa ja ratsasti eteenpäin.
Siten kului iltapuoli ja aurinko laskeutui niin alhaalle, että sen säteet saattoivat tunkeutua matalan kaupunginportin läpi, joka roomalaisen kotkan koristamana kohosi kadun päässä. Nämä auringonsäteet, jotka virtasivat illan suussa, olivat aivan ruusunpunaisia, ja ikään kuin niihin olisi sekoitettu verta, antoivat ne värinsä kaikelle, mikä niiden tielle sattui, tunkeutuessaan kapeata katua myöten. Ne punasivat yhtä hyvin ruukuntekijän astiat kuin lankun, joka kitisi nikkarin sahan alla, tai valkoisen hunnun, joka ympäröi Marian kasvoja.
Mutta ihanimmin säteet loistivat pienissä vesilätäköissä, joita oli keräytynyt katua peittävien suurien, epätasaisten kiviliuskojen väliin. Ja aivan äkkiä pisti Jeesus kätensä vesilätäkköön, joka oli häntä lähinnä. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että hän maalaisi harmaat lintunsa säkenöivillä auringonsäteillä, jotka olivat värittäneet niin kauniiksi veden, talojen seinät, kaikki hänen ympärillänsä.
Silloin aurinko salli ottaa säteitään kiinni aivan kuin väriä maalarinkupista, ja kun Jeesus siveli niillä pieniä savilintujansa, peittivät säteet ne päästä jalkoihin asti timantintapaisella loistolla.
Juudas, joka koko ajan vilkuili Jeesukseen nähdäkseen, muodostiko tämä useampia ja kauniimpia lintuja kuin hän itse, huudahti ihastuneena, kun näki Jeesuksen sivelevän savikukkojaan auringonpaisteella, jota hän tavoitteli kadun vesilätäköistä. Ja Juudas kastoi myös kätensä loistavaan veteen ja koetti ottaa kiinni päivänpaistetta.
Mutta auringonpaiste ei sallinut hänen ottaa itseään kiinni. Se liukui hänen käsistään, ja vaikka hän olisi koettanut kuinka nopeasti tahansa liikuttaa sormiansa pidätelläkseen sitä, se pujahti sittenkin pois, eikä hän voinut saada hyppysellistäkään väriä linturaukoillensa.