Örneclou vaikeni. Hän saattoi töin tuskin nähdä pappilanrouvaa pimeässä, eikä hän kuullut myöskään, että puikot helähtelivät. Hänestä tuntui melkein kammottavalta. Ehkäpä hän oli tehnyt, jollei suorastaan ilkityön, niin ainakin hyvin varomattoman teon.
"Nyt minä olen kertonut serkulle kaikki mitä tiedän", sanoi hän. "Minun täytyy vain pyytää, ettei serkku kiinnittäisi kovin suurta huomiota tähän. Sen parempaa nuorta pappia kuin mitä Liljecrona on, ei sittenkään ole koko hiippakunnassa. Ajatelkaahan: niin lahjakas mies, ja uhrautuu sittenkin kokonaan köyhien suomalaisten hyväksi! Kokonaista yksitoista vuotta hän on elänyt siellä köyhyydessä! Minun mielestäni hän on oikea sankari, aivan yhtä suuri kuin tuo korsikalainen, josta nykyään pidetään niin paljon melua."
Äänettömyyttä kesti yhä. Vänrikistä tuntui yhä kammottavammalta. Hän alkoi uudestaan kehua Liljecronaa, ja silloin pappilanrouva nousi paikaltaan ja sanoi äänellä, jolla oli aivan toinen sävy kuin äsken keskustelun aikana:
"Minä kuulen Lyseliuksen tulevan sisään. Serkku on hyvä ja menee hänen luokseen eikä istu enää täällä pimeässä minun kanssani. Hän on niin mielissään, kun hän saa olla hetken aikaa yksikseenkin niin hyvän ja vanhan ystävän kanssa kuin serkun."
Ja tämän jälkeen oli pappilanrouva aivan kuin muuttunut, Örneclou sai syödä salissa, sai maata parhaassa vieraskamarissa ja hänelle tarjottiin niin hyviä ruokia, ettei edes pappi ollut saanut sellaisia herkkuja.
Örneclou ei ollut kovinkaan ihmeissään. Tiesihän hän ennestään, ettei kukaan nainen voinut vastustaa häntä, kun hän pani vain parastansa, niinkuin nytkin, tämän vanhan Raklitzin tähden. Mutta sittenkin oli tässä jutussa hänen mielestään jotakin kummallista, kunnes hän keksi sen, että pappilanrouva varmaankin oli päättänyt ottaa hänet vävykseen.
No niin, eihän Örneclou ollut tarkoittanut tätä kosintaansa kovinkaan vakavasti. Vaan miksikä ei? Eipä se olisi niinkään tyhmää, jos hän voisi saada Maija Liisa Lyseliuksen. Ja että hän saisi hänet, sehän oli päivän selvää. Anoppi oli hänelle niin suopea, ettei hän tiennyt oikein, mitä kaikkea hyvää hän hänelle tekisi.
Mutta ennenkuin hän päätti asian lopullisesti, tahtoi hän kuitenkin vielä tehdä pienen kierroksen Värmlannissa ja käydä kaikissa vanhoissa kartanoissa, joissa hän oli saanut nauttia vieraanvaraisuutta. Sitten kun hän joutui naimisiin ja sai vaimon ja talon, oli hänen tietenkin pakko pysytellä kotona. Ei hänellä ollut aikaa edes viipyä Lövdalassa tällä kertaa yhtä kauan kuin tavallisesti, sillä mitä pikemmin hän läksi matkaan, sitä parempi. Sitä pikemmin hän taas voisi päästä takaisin.
Kun hän seuraavana aamuna ilmoitti, että hänen täytyi lähteä matkaan, huomasi hän sekä pappilanrouvasta että neidestä, että he olivat pahoillaan. He koettivat kehoittaa häntä jäämään, mutta hän oli taipumaton. Hänen täytyi välttämättä olla Karlstadissa ennen iltaa.
Tietysti hän ei sanonut suoraan, että hän läksi talosta tullakseen taas takaisin ja ruvetakseen sitten isännäksi, mutta sehän hänen tarkoituksensa kuitenkin oli.