Kreivinna istui hiljaa hevosen selässä ja jutteli edelleen. Ei ollut vähääkään huomaavinaan kukkoa. Ei näyttänyt lainkaan kuulevan, että kukon kimakka kiekuna esti kuulemasta joka toisen sanan, jonka hän sanoi.
Mutta Örneclou oli niin tuskissaan, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Lopuksi hän ei voinut sitä enää kauemmin kestää. Hän hypähti istuimelleen ja jatkoi matkaansa.
Silloin kukko lakkasi heti laulamasta, mutta sen sijaan Örnecloun korvissa kajahti kreivinnan kirkas, helmeilevä nauru. Se seurasi häntä aina pitäjän rajalle saakka, se seurasi häntä koko matkan, se seurasi häntä läpi koko elämän. Hän ei voinut sitä koskaan unohtaa.
Kylläpä hänen olisi tehnyt mielensä avata laatikon kansi ja päästää kukko irralleen. Mutta Örneclou ajatteli Maija Liisaa ja Lövdalaa ja päätti kestää loppuun saakka. Anopin kanssa ei ollut hyvä riitaantua. Ja kun hän vain pääsi Svartsjön kirkon ohi, niin tie kulki aution metsäseudun halki, eikä hän luultavasti siellä tulisi tapaamaan enää ketään.
Mutta pahaksi onneksi ilma oli kovin kaunis. Kaikilla ihmisillä näytti olevan halua lähteä oikein pitkille ajeluille. Ei kestänyt niinkään kauan, ennenkuin vänrikki kohtasi rykmentin päällikön, Örneclou oli tosin eronnut jo kauan sitten virastaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi aina esiintyä arvokkaasti ja kohteliaasti, niinkuin jokaisen tulee, joka on polkenut kunnian kenttää.
Samassa kun Örneclou ojentautui suoraksi ja aikoi tervehtiä, kiekui kukko.
Hän oli tulla aivan epätoivoon. Toinen onneton kohtaus seurasi toistansa. Huono onni suorastaan vainosi häntä.
Vihdoin, kaukana Sundgårdin mäissä kohtasi hän Björnen uuden patruunan, Melchior Sinclairen.
Se tässä vielä puuttui. Se oli kaikista pahinta. Ihmisillä oli tapana haukkua Sinclairea Kukoksi, siksi että hän oli ylpeä ja puhui kovalla äänellä ja oli aina valmis riitelemään ja tappelemaan.
Sinclaire tunsi pilkkanimensä, eikä hän pitänyt siitä. Hänen läsnäollessaan tuskin uskallettiin puhua kanoista ja munista.