Hän ei voinut kestää tätä kauemmin. Hän nousi pystyyn ja hoiperteli ovelle. Mutta kun hän aikoi tarttua oven ripaan, oli se jollakin tavalla epäkunnossa. Hän ei saanut sitä heti auki, hän veti ja kiskoi sitä, ja lyyhistyi sitten kokoon — ja kaatui lattialle —
Kun hän tointui jälleen, makasi hän vuoteessa, siinä huoneessa, jossa oli siniruutuiset matot lattialla. Hän lepäsi pehmeillä tyynyillä ja niin hienoilla lakanoilla, että tuskin sellaisia oli koko Lövdalassa. Vuoteen ääressä oli pöytä ja pöydällä tarjotin ja tarjottimella vati, joka oli peitetty liinalla.
Niin, hänen oli todellakin hiukan nälkä, ja hän poisti kiireesti liinan vadilta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään syötävää, vaan ainoastaan suuri, kirkas ja komea taalari.
Ensin hän ei voinut lainkaan käsittää, miten asian laita oikeastaan oli, mutta sitten hän sen ymmärsi. Täti oli viekoitellut pikkupiialta totuuden. Hän tuli niin iloiseksi ja liikutetuksi, että hän alkoi uudestaan itkeä, ja kun hän oli itkenyt hetken aikaa, niin hän nukahti.
Hän nukkui yhteen kyytiin siksi kunnes suurtuvan seinäkello löi kolme. Kun hän silloin katsahti ympärilleen, oli taalari kadonnut, mutta sen sijalla oli paljon hyvää ruokaa vuoteen vieressä. Hän pelästyi ensin pahasti, kun taalari oli kadonnut, mutta sitten hän tuumi, että hän oli varmaan joutunut hyviin käsiin, rauhoittui ja alkoi syödä.
Syötyään häntä jälleen liikutti se tieto, että häntä oli kohdeltu niin hyvin, ja silloin hänen piti uudestaan ruveta itkemään. Ja hän itki kunnes hän nukahti.
Seuraavalla kerralla herätessään oli jo pimeä ilta. Uunissa paloi tuli, ja täti istui vuoteen ääressä ja katseli häntä.
Kaikkein ensiksi pyysi täti Maija Liisaa suomaan anteeksi, että hän oli uskaltanut lähettää taalarin sille miehelle, joka oli lainannut sen hänelle. Iltapuolella oli sattunut olemaan kyytiä Henriksbergiin, ja renki oli saanut taalarin mukanaan ja käskyn ottaa selkoa siitä, kuka sepistä oli joulun aikana ostanut Loby'stä heiniä. Hänen piti antaa raha hänelle ja sanoa pappilanneideltä terveisiä. Tädin mielestä näin oli ollut kaikista parasta. Sillä tokkopa Maija Liisan olisi ollut niinkään helppoa saada lähetetyksi sitä Svartsjöstä Henriksbergiin.
Taaskin pappilanneiti tuli niin liikutetuksi, että hän töintuskin sai vastatuksi. Mutta täti ei päästänyt häntä itkemään, vaan alkoi kysellä häneltä kaikenlaista Lövdalasta. Hän ei puhunut emintimästä eikä mistään ikävästä, vaan ainoastaan sellaisista asioista, jotka eivät voineet pahoittaa hänen mieltään. Miten isoäiti jaksoi? Oliko hänen huoneensa yhtä siisti kuin aina ennenkin? Ja miten Vanha-Bengta jaksoi renkituvassa? Oliko siellä yhtä likaista kuin tavallisestikin? Ja asustiko kissapöllö yhä vielä ullakolla? Ja istuiko rastas kuusen latvassa Lepokiven luona ja lauloi kevätiltoina? Ja oliko koivulehdossa puutarhan takana viime vuosinakin ollut kieloja? Ja seisoiko vanha paaluaitta vielä paikoillansa? Ja oliko uusi pappilan rakennus, jonka Maija Liisan isä oli rakennuttanut, aivan samanlainen kuin entinen? Ja pitivätkö he lampaita vielä vanhassa, pimeässä karsinassa?
Pappilanneiti makasi vuoteellaan ihmeissään ja kuunteli. Ei ollut yhtään mitään, jota täti ei olisi muistanut kysyä.