Joka paikassa ympärillään hän näki poismuuttaneiden valokuvia. Siinä oli suuria, vahvoja miehiä ja totisennäköisiä naisia. Siinä oli pitkähuntuisia morsiamia ja hienopukuisia herroja, ja siinä oli lapsia, joilla oli käherretty tukka ja hienot, valkoiset vaatteet. Ja hänestä näytti, että ne tuijottivat kaikki sokeina, mitään näkemättömin silmin, tahtomattakaan nähdä.
"Voi teitä raukkoja", sanoi poika valokuville. "Äitinne on kuollut. Te ette voi enää korvata sitä, että lähditte hänen luotaan. Mutta minun äitini elää."
Tässä hän pysähtyi, nyökkäsi ja hymyili itsekseen. "Minun äitini elää", hän sanoi. "Sekä isä että äiti elävät."
XVIII
TABERGILTA HUSKVARNAAN
Perjantaina huhtikuun 15. p:nä.
Poika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja silloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä. Molempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja ryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin paljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä liikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut muuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.
Kun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi palan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille että lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään taloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä ymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon taloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa ja hautaisivat sen.
Tuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean vuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty, ja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla seisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja kaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon ja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo ja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.
Kasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli paljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos katseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään muuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita, jäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli totta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa, vaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli asian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä suurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita vuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin järveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti niinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.