Ruudukas vaatepalanen
Pojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon taivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja höyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen ympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he korkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.
Viimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi ottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas. Hän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän koettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.
Villihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut vieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä he myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.
Katsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä suuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin ruutuihin.
"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?" kummaili hän.
Hän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat vinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja suoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.
"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?" sanoi poika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.
Mutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: "Peltoja ja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!"
Silloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea Skoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi näyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut hän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime syksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat ruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa, ruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä juurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat varmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat niissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän reunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka. Oli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat suuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja pihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä ja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi alkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla kaarnalla.