He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla, valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.
Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.
Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten halkeamat viilsivät läpi jään.
Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi, joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua suuriksi lautoiksi.
"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."
"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä maihin. Juokse vain!"
Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät, kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä, särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.
Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja itkivät.
Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle, oikealle, oikealle!"
He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.