Hanhikukko tuskin ennätti kuiskata pojalle: "Vastaa nyt pian puolestasi, mutta älä sano kuka olet", kun ne jo olivat luona.
Villihanhet seisoivat heidän edessään ja niiailivat kauloillaan monta kertaa, ja hanhikukko teki samalla tavalla vielä useamman kerran kuin he. Kun oli tarpeeksi tervehditty, sanoi johtajahanhi: "Nyt tahtoisimme kuulla, keitä te olette."
"Eihän minusta ole paljoa puhuttavaa", sanoi hanhikukko. "Olen syntynyt Skanörissä viime keväänä. Syksyllä minut myytiin Holger Niilonpojalle Västra Vemmenhögiin, ja siellä olen ollut siitä pitäen." — "Et näy olevan sukua suurta", sanoi johtajahanhi. "Mikä sitten tekee sinut niin ylpeäksi, että tahdot päästä villihanhien seuraan?" — "Voihan olla, että tahdon näyttää teille villihanhille, että me kesytkin johonkin kelpaamme", sanoi hanhikukko. — "Niin, hyväpä olisi, jos voisit sen meille näyttää", sanoi johtajahanhi. "Olemme jo nähneet, kuinka taitava olet lentämään, mutta sinä olet ehkä taitavampi muussa urheilussa. Voihan olla, että olet etevä uimari." — "Ei ole siitäkään kehumista", sanoi hanhikukko. Hän luuli huomanneensa, että johtajahanhi jo oli päättänyt lähettää hänet kotiin, eikä välittänyt siitä kuinka vastaisi. "En ole koskaan uinut pitemmältä kuin savihaudan yli", hän jatkoi. — "Sitten mahdat olla mainio juoksija", sanoi johtajahanhi. — "En ole koskaan nähnyt kesyn hanhen juoksevan, enkä ole sitä itsekään yrittänyt", sanoi hanhikukko ja teki asian pahemmaksi kuin se olikaan.
Suuri valkoinen odotti nyt saavansa kuulla johtajan sanovan, ettei hän mitenkään voisi ottaa häntä mukaansa. Hän hämmästyi kovin kun kuuli: "Sinä vastaat rohkeasti kysymyksiin, ja siitä jolla on rohkeutta voi tulla hyvä matkatoveri, vaikka olisikin alussa kokematon. Mitäs sanoisit siitä, jos jäisit joukkoomme pariksi päiväksi, että saamme nähdä mihin kelpaat?" — "Siihen olen hyvin tyytyväinen", sanoi hanhikukko ja oli oikein hyvillään.
Sitten johtajahanhi osoitti nokallaan ja sanoi: "Mutta kuka on tuo, joka on mukanasi? Tuommoista en ole koskaan ennen nähnyt." — "Hän on minun toverini", sanoi hanhikukko. "Hän on ollut hanhipaimen kaiken elinaikansa. Hänestä on kyllä oleva apua matkalla." — "Niin, saattaahan tuo olla hyvä kesylle hanhelle", vastasi villi. "Miksi häntä kutsut?" — "Hänellä on useita nimiä", sanoi hanhikukko epäröiden eikä tiennyt, mitä vastaisi, sillä hän ei tahtonut ilmaista, että pojalla oli ihmisen nimi. "Niin, hänen nimensä on Peukaloinen", hän sanoi viimein. — "Onko hän haltijain sukua?" kysyi johtajahanhi. — "Mihin aikaan teillä villihanhilla on tapana asettua levolle?" sanoi hanhikukko nopeasti ja koetti päästä vastaamasta viimeiseen kysymykseen. "Minun silmäni menevät itsestään kiinni tähän aikaan päivästä."
Oli helppo huomata, että se hanhi, joka puhui hanhikukon kanssa, oli hyvin vanha. Koko höyhenpuku oli jäänharmaa ilman mustia juovia. Pää oli suurempi, sääret olivat paksummat ja jalat kuluneemmat kuin kenenkään muun. Höyhenet olivat kankeat, hartiat ryhmyiset ja kaula hieno. Kaikki se oli iän työtä. Silmiin vain ei ollut ikä mitään vaikuttanut. Ne loistivat kirkkaammin, ikään kuin nuorekkaammin kuin kenenkään muun.
Hän kääntyi nyt ylpeästi hanhikukon puoleen. "Tiedä nyt, hanhikukko, että minä olen Akka Kebnekaiselainen ja että se, joka lentää lähinnä minua, oikealla puolellani, on Yksi Vassijaurelainen, ja se joka lentää vasemmalla puolellani, on Kaksi Nuoljalainen. Tiedä myöskin, että toinen oikean puolen hanhi on Kolme Sarjektjakkolainen ja toinen vasemmanpuolen hanhi Neljä Suappavaaralainen, ja heidän takanaan lentävät Viisi, joka on kotoisin Oviksfjällenistä, ja Kuusi, Sjangelista. Ja tiedä, että nämä, samoin kuin ne kuusi hanhea, jotka lentävät viimeisinä, kolme oikealla ja kolme vasemmalla puolella, ovat tunturihanhien parasta sukua. Älä sinä pidä meitä maankulkijoina, jotka liittyvät kenen seuraan tahansa, äläkä sinä luule, että annamme kenenkään semmoisen nukkua kanssamme, joka ei tahdo sanoa, mistä suvusta hän on lähtöisin."
Kun Akka, johtajahanhi, näin puhui, astui poika äkkiä esiin. Häntä oli surettanut, että hanhikukko, joka vastasi niin reippaasti omasta puolestaan, antoi niin vältteleviä vastauksia, kun oli hänestä kysymys. "En tahdo pitää salassa kuka olen", hän sanoi. "Nimeni on Niilo Holgerinpoika ja minä olen mäkitupalaisen poika, ja aina tähän päivään asti olen minä ollut ihminen, mutta tänään aamupäivällä —."
Edemmäksi poika ei päässyt, sillä ei kukaan häntä enää kuullut. Tuskin hän oli sanonut olevansa ihminen, kun johtajahanhi peräytyi kolme askelta taaksepäin ja muut vielä enemmän. Ja he ojensivat kaulansa häntä kohti ja sähisivät äkäisesti…
"Tuota olen epäillyt aina siitä alkaen, kun näin sinut ensin tässä rannalla", sanoi Akka. "Ja nyt mene pian tiehesi! Me emme kärsi ihmisiä seurassamme."