Yö
On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti jäälle.
Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.
Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran juoksevan pois jään yli hanhi suussa.
Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo itseäsi!" — "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä", ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.
Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.
"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli hanhi.
Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos olisi ollut päivä.
Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan kiihdytti yhä kulkuaan.
Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.