Mutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa kenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää hänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. "Niin, eihän hän ole niin komea kuin se, jonka sinä saat", sanoi sisar, "mutta hän on kovin urhoollinen ja pelkäämätön." — "Mistä sinä sen tiedät?" sanoi Hienohöyhen. — "Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime aikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken, sillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie pois yhden heistä." — "Mikä lintu se on?" kysyi Hienohöyhen. — "Sitä emme tiedä", vastasi sisar. "Hänen näköistään ei ole koskaan nähty tällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien kimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen kanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois." — "Kunpa vain kävisi hyvin!" sanoi Hienohöyhen. — "Pelkään, ettei käy", sanoi sisar. "Jos minun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin silloin voisi olla jotakin toivoa." — "Tahdotko sinä, että minä pyydän Martti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?" sanoi Hienohöyhen. — "Tahtoisin kyllä", sanoi Kaunissiipi. "Suurempaa palvelusta et voisi minulle tehdä,"
Seuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua, asettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian hän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat tavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko ei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään huuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei hänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka vastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.
Kotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen kuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. "Heitä irti se!" huusi hän. "Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun kanssani tekemisiin." — "Mikä houkka sinä olet?" sanoi kotka. "Kiitä onneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian mennyttä miestä."
Martti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä taistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan, puri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut sietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.
Poika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat Hienohöyhenen huutavan: "Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti hanhikukon kuoliaaksi!" — "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" sanoi poika.
Kun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin revittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan kanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua. "Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!" huusi hän. Mutta samassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. — "Kuka täällä puhuu Akasta?" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli villihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. "Sano Akalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään hänen seurueestaan täällä kaukana merellä!" sanoi hän ja leijaili pois kauniisti ja nopeasti. — "Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin villihanhien luo", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.
Villihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta ensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja etsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. "Sisaresi käskivät sanomaan terveisiä", sanoi hän. "Ne eivät uskalla näyttäytyä villihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun pidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa kalastajaa." — "Niinpä kyllä", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi nyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan kalastajan majalle.
Majan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät ulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat Hienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien kanssa pois saarelta.
He olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika alkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä. Hienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli eteenpäin raskain, kohisevin siivin. "Akka, käänny takaisin! Akka, käänny takaisin!" huusi hän nopeasti. "Me olemme joutuneet väärään seuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!"
Tuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja äkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut kääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen sijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa Peukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.